Kadettiväärinkäsitys

Niitä päiviä en tule koskaan saamaan takaisin.

Toden totta, ne tunnit torstain ja perjantain ovat todellakin hukkaan heitetyt. Vain Suomen puolustusvoimat on tarpeeksi urvelo raahatakseen neljä vaunullista varusmiehiä leikkimään kevyeeseen auringonpaisteeseen/vaihtelevaan säähän kadettien riemuksi. Toisilla taisi olla aikaa istua tai rakastella tai jotain, joten meidän oli pakko lähteä. Ei se maastossa olo itsessään mitenkään kamalaa ole, mutta...

Koko harjoitus oli kuin tikittävä aikapommi. Torstain kauniina ja ah niin hukkaan heitettynä aamuna oli tietysti elämää suurempi kiire päästä odottamaan, ja siinähän ehdittiin kääntyä uskoon ensimmäisen kerran tämän harjoituksen aikana. Päästiin liikkeelle ja aloittiin harjoitella aamupäivän kehittyessä päiväksi ja siitä sitten iltapäiväksi. Kovapäisen vaunumiehen näkökulmasta ei tilanne kaikesta huolimatta kehittynyt mihinkään, samanlainen disorientaatio ja turhautuminen siellä luukuun alla vallitsi.

Kuuteen asti sitä kesti ensimmäisenä päivänä. Ensin kuunneltiin universumin koulukiusatuimpien valitut palat sotilasjohtamisesta ja sitten yritettiin tehdä perässä. Hauskuus tästä lähti ensimmäisen 15 minuutin jälkeen, kun simpanssi pakotettiin luukun alle lyömään tykin vakain päälle. Tämän jälkeen tykki osoittaa samaan suuntaan liikkui vaunu minne tahansa jos sen asentoa ei koko ajan korjaa, eli toinen uskonnollinen herääminen kävi hyvin pian, kun putken suujarru väisti supisuomalaisen koivun muutamalla sentillä. Tuliasematoiminnasta menee muutenkin kuuden tunnin jälkeen jo pikku hiljaa maku. Kaksi kertaa saimme ruoaksi keltaista perusruokaa mallia SA-Int ja iltapalaksi sitten kaksi palaa leipää ihanan mehun kera. Leireillä huomaa todellakin, että ruokailu on välttämätön paha, jota ilman olisi paljon helpompaa. Leirit voisi ennemmin vetää pirillä (tai siis "höökinapeilla") läpi, mutta siihen eivät Puolustusvoimilla riitä rahat.

Illan hämärtyessä katastrofi alkoi haista kuin huomaamatta, sillä "ruoan" jälkeen meidän piti pystyttää teltta. En keksi heti rumempaa näkyä kuin kaksitoista kyllästynyttä vaunumiestä puolijoukkuemysteerin äärellä. Liekö seurassa ollut partiolaisia tai jotain, sillä teltta nousi pystyyn yllättävän nopeasti. Kiitin aiemmin päivällä löytämäni uskonnon ehkä tärkeintä jumalaa ja ryömin kohti majapaikakseni muodostunutta kalliomuodostelmaa.

Sinä yönä meidän täytyi pitää yllä lähivartiota siltä varalta, että joku keksii varastaa tuon muuttavan neuvostolabyrintin omiin kieroihin tarkoituksiinsa. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että yksi onnekas heräsi tunnin välein vahtimaan niitä ja muutenkin kävelemään vähän ympäriinsä pelottaen olemuksellaan siivilit ja muut vammaiset pois. Oma vartiovuoroni oli kahdesta kolmeen, eikä kirosanoilta vältytty taaskaan. Panssarijääkäri painoi päänsä runollisesti sammalmättälle ja nukahti. Ehtihän siinä tietysti nukahtaa kunnolla, mutta pakkohan se oli herätä, kun ystäväiseni minua siinä niin tehokkaasti herätteli, rauha hänen pilkotulle ruumiilleen. Avattuani silmäni kuitenkin luulin tulleeni sokeaksi, mutta sitten tajusin mitä näinkään. En mitään, en yhtikäs mitään.

Valoton puolijoukkueteltta on nimittäin maailman pimein paikka, uskokaa pois. Varsinkin jos pitäisi jo olla lähivartiossa. Kyllähän se hieman ottaa sieluun kopeloida omia henkilökohtaisia-toisten kanssa täysin identtisiä varusteitaan säkkipimeästä teltasta. Sotakomppaniaa varten ajattelin maalata kaikki varusteeni fosforimaalilla, mutta sittemmin olen hankkinut taskulampun. Taskulamppu pelastaa, vaatihan Jumalakin valoa ja sitä rataa. Lähivartioon päästiin lopulta ja siellä nuokuttiin, turhaan. Ohikiitävien valojen kadotessa näköpiiristä jäin kerta toisensa jälkeen pimeään miettimään perusarvojani vakavasti uudelleen ja haaveilemaan pitsasta. Tunti mateli, enkä meinannut saada telttaan päästyäni väsymyksestä kudosvaurioisia silmäluomiani enää kiinni. Yöherätykset tulisi kieltää lailla.

Perjantaiaamun osalta muistikuvani ovat luultavasti toiminnan monotonisuuden vuoksi jo hämärtyneet, mutta iltapäivän muistan niin kauan kuin elän. Vaunu-urilla edestakaisin ajaminen oli muuttunut rastityyppiseksi koulutukseksi, jossa harjoittelimme mm. vaunun hinaamista toisella vaunulla tai sitten sen omalla telakoneistolla.

Sivuhuomatus: suomalainen mies ei vieläkään osaa kertoa hyvää hinausvitsiä, mutta silti niitä lauoin/lauottiin koko ajan. André Wickström on ainoa poikkeus tähän sääntöön toim. huom.

Olin saanut ilmeisesti nestevajeesta ja tähystyslaitteen läpi tuijottamisesta kaikkien aikojen migreenin. Silmäni pyörivät kuin riettaat GIF.-animaatiot, valo poltti aivoja ja teki mieli antaa ylen koko ajan, mutta siltikin oli pakko osallistua ja tehdä ja kiinnostua kaikesta. Asepalveluksessa on ehkä hienointa se, ettei kipeänä voi yksinkertaisesti olla ilman valtavaa hässäkkää. Tuntematonta on yksinkertainen lyhyen levon käsite, vaan aina täytyy joko
a) mennä vastaanotolle tai
b) jatkaa mukana.
Parhaita ovat ne kouluttajat, joiden mielestä "te ette ole sairaana, eihän teillä ole edes vapautuksia." Tämä ei niin migreeniä suosiva ilmapiiri johti lopulta siihen, että n. 3h kiduttuani vatsani (ja kalloni) sisus antoi lopulta periksi yhden lampputolpan juureen. Toivottavasti joku harakka söi ne nakinpalaset sieltä, vähän kuin jonkinlaisena hopeareunuksena tähänkin muistoon.

Viimein saimme koneet halliin ja itsemme pois sieltä. Yksikössä ei myöskään ehditty liiaksi istua, pitihän lomillekin päästä. Lomille lähtö lienee intin ainoa aikamääre, johon 100% kaikista varusmiehistä (tai modernisti aseellisen palveluksen suorittajista) pyrkii. Oloni helpotti sen verran, että sain kotiin päästyäni hieman olutta, musiikkia ja unta. Herättyäni olohuoneen sohvalta luulin nähneeni painajaista, ja rukoilin pahan oloni olevan vain hyvien juhlien jälkeinen itseaiheutettu päänsärky.

Sunnuntaina huomasin, ettei se sitten ollutkaan niin.

np. Jet Black Stare - Ready to Roll

Elämäntapa mallia m/05

Viimeisimmästä merkinnästä onkin jo melkoisen paljon aikaa! Armeijaa on käyty jo aika tovi ja panssarijääkärin arvo saavutettu. Siihenhän se jääkin, ellei ole nohevuutta korpraaliksi asti. Kovasti allekirjoittaneesta yritetään saada BMP-2 -rynnäkköpanssarivaunun ampujaa, ja sen takia siellä sitten ollaankin ensi vuoden tammikuun 7. päivään asti. Keksintönähän bemari on mitä hienoin ja läpeensä neuvostovehje, mutta siitä nyt voisi (ja luultavasti onkin) kirjoittu monta kirjaa. Kuten toisaalta on Suomen puolustusvoimistakin, joten yrittäkäämme olla kovasti rönsyilemättä.

Ei armeija mikään vankileiri ole, jos siitä ei itselleen sellaista tee. On siellä välistä ihan hauskaakin, kun aselaji on näin jalo ja käytännössä koko komppania on ystävystynyt keskenään, mutta tuskin minä siellä olisin ellei asevelvollisuus velvottaisi. Armeijaan onkin hyvä lähteä sillä asenteella, että ollaan vuosi jos ollaan, ja vaikka päällään seisten. Täytyy vain yrittää kestää typerät pukeutumissäännöt (suihkutiloihin urheilushorteissa jne.) ja apinoiden planeetan (varusvaihdon) jokaviikkoiset XXXL-tpaidat.

Omat tunnelmani ovat yhä ihan hyvät, vaikkakin olen pikkuhiljaa mieltämässä Parolannummen enemmän työ- kuin palveluspaikaksi. Sinne mennään sunnuntaina, opiskellaan panssarivaunua ja tullaan yleensä perjantaina pois. Palkka on huono, mutta ainakin työkaverit ovat loistavia ja ruoka on ilmaista. Sotakomppaniassa ehtii kyllä vielä hajoilla leireillä syksyn tarjotessa sateitaan, mutta sitä on turha vielä miettiä. Ampujan luukun alla pysyy ainakin kuivana.

Alokaskausi oli kyllä yksi elämäni rankimmista kaksikuukautisista. Näin kun sitä vähän jälkeenpäin muistelee, niin viikot kuluivat kyllä fyysisen rasituksen kanssa (irroittaen tähän mennessä jo 10kg) ja viikonloput lähinnä nukkuen tai idlaten muuten. Eipä sillä, tuo epäloogisen kurin ja rankan sotilasopetuksen aikakausi oli kokemuksena hieno! Alokasaikana huomasi kuinka pitkä aika minuutti onkaan, jos täytyy pukeutua tai siirtyä paikasta toiseen, ja kuinka kylmä onkaan pystyttää telttaa pimeässä -25 asteen pakkasessa jäätyneillä hanskoilla. Onneksi jääkäri ei horju eikä hajoile, ei ainakaan vielä näillä aamuilla.

Jokaisen kannattaa muuten tutustua Suomen armeijan loistavaan slangiin! Kielifetisistinä en ole voinut vastustaa sitä, vaan yritän tätä nykyä tunkea sitä aivan jokaiseen lauseeseen, oli tarkoitus mikä hyvänsä. Wikisanakirjasta löytyy asiasta loistava artikkeli. Pööpöilemisiin, oi veljeni.

np. Stam1na - Lääke

Saako vanhana hymyillä?

Minun nuoruudessani vanhukset olivat mukavia ja leppoisia. Tässä kaukaisessa menneisyydessä vanhuus oli kunnioitettava asia ja vanhuksia kuunneltiin tuntikausia elämänohjeiden toivossa. Pikku Seppokin (nimi muutettu) sai aina masunsa täyteen karkkeja ja kakkua ollessaan vanhuksilla kylässä, olivat ne sitten puolituttuja tai verisukulaisia. "Hieno mies sinusta tulee!" he sanoivat. Väärässähän olivat, mutta mukavaa sitä silti oli kuunnella ja hymyssä suin nassutella sohvalla Omareita. Se oli sitä aikaa kun eivät jalatkaan yltäneet lattiaan. Nykyään ei saa seuraltaan kuin lämmintä pussikaljaa ja turpaan. Alamäkeen on menty ja rankasti.

Nykyään vanhuus tuntuu olevan kaikkien silmissä pelkkä Jumalan kirous ihmiskunnalle. Pitäisi olla niin pirun melankolinen, kun ei voi enää heitellä kärrynpyöriä tai saada turpiinsa snagarin jonossa naisen takia. Jos kuitenkin yli 65-vuotias suomalainen henkilö saa jotain mullistavia ideoita elämänsä suhteen, on hän automaattisesti hullu, sillä viimeistään vanhana on tultava hulluksi. Tai jos et ole hullu, niin olet seniili tai jollain muulla tavalla yksinkertaisesti rasittava.

Nykyaikana hymyilykin taitaa olla jo selkeä merkki rapistuneesta mielenterveydestä. Vanhana ei yksinkertaisesti sovi hymyillä, paitsi tietysti vesijumpassa. Vesijumppa tai ruskaretket tai värisokeiden pasianssi ovat kaikki niin jees juttuja! Jokaisen vanhuksen on käytävä vesijumpassa tai tehtävä palvelutalolla patalappuja hyvässä ryhmähengessä, sillä se estää masentumista vanhana. Vaikkei nykyään saa vanha ihminen olla vanha, vaan pitää olla ajan hermolla surffaava eläkeläinen. Niin se vain menee tällä uudella uljaalla 2000-luvulla.

Toinen jännä juttu on se, että nykyään jokainen vanhus tuntuu olevan turvallisuusriski lapsille. "Vanha mies raiskasi pikku-Viljamin!" kirkuu lööppi kaupassa käyvän Hämeen alkuasukkaan havaintoelimiin. Ihan kuin jokainen Arvi-80v haluaisi juosta joidenkin sisarentyttären tyttäriensä perässä, varsinkin kun osa nykylapsista on niin helvetin rumia ja tyhmiäkin vielä. Onko tämäkin yhteiskunta omaksumassa periamerikkalaisen ajatusmallin siitä, että pienen ihmisraunion on alati pelättävä milloin mehiläisiä, milloin ilkeitä mummoja ja vaareja?

Olisi naiivia sanoa ettei tätä tapahtuisi koskaan, mutta älkää nyt ihmiset ottako toimintamallejanne keltaisen lehdistön lööpeistä. Vanhukset ovat ihmisiä siinä missä kaikki muutkin; hekin pitävät lapsista. Kun siis seuraavan kerran tuollainen leppoisa 1930-luvun tuotos tulee tarjoilemaan suklaata teidän pienelle Rillustiina-Guanaroidillenne, älkää juosko pakoon tai soittako poliisia. Voisin melkein sanoa, että pikku pellavapäänne herättää vanhuksessa vain muistoja eikä suinkaan himoja. Ovat ne vanhat ihmisetkin olleet joskus pieniä.

Vanhanaikaisesta vanhuudesta on selvästikin tulossa vain pahamaineinen alakulttuuri, kapina pirteiden airasamulinien seassa. Nouskaa barrikadeille, ryppyiset ystäväni! Minusta vanhempien ihmisten pitäisi antaa tehdä juurikin mitä he itse haluavat, sillä heillä voi olla ensimmäisen kerran elämässään oikeasti aikaa siihen. Jotenka levitän käteni näin sanoen: antakaa vanhusten käyttää aikansa parhaalla katsomallaan tavalla. Vanhuudessa on nimittäin sekin ikävä tekijä, että se aika voi hyvinkin äkisti loppua kesken.

np. Itkevä tyttö - Hiljainen Berliini