Kadettiväärinkäsitys

Niitä päiviä en tule koskaan saamaan takaisin.

Toden totta, ne tunnit torstain ja perjantain ovat todellakin hukkaan heitetyt. Vain Suomen puolustusvoimat on tarpeeksi urvelo raahatakseen neljä vaunullista varusmiehiä leikkimään kevyeeseen auringonpaisteeseen/vaihtelevaan säähän kadettien riemuksi. Toisilla taisi olla aikaa istua tai rakastella tai jotain, joten meidän oli pakko lähteä. Ei se maastossa olo itsessään mitenkään kamalaa ole, mutta...

Koko harjoitus oli kuin tikittävä aikapommi. Torstain kauniina ja ah niin hukkaan heitettynä aamuna oli tietysti elämää suurempi kiire päästä odottamaan, ja siinähän ehdittiin kääntyä uskoon ensimmäisen kerran tämän harjoituksen aikana. Päästiin liikkeelle ja aloittiin harjoitella aamupäivän kehittyessä päiväksi ja siitä sitten iltapäiväksi. Kovapäisen vaunumiehen näkökulmasta ei tilanne kaikesta huolimatta kehittynyt mihinkään, samanlainen disorientaatio ja turhautuminen siellä luukuun alla vallitsi.

Kuuteen asti sitä kesti ensimmäisenä päivänä. Ensin kuunneltiin universumin koulukiusatuimpien valitut palat sotilasjohtamisesta ja sitten yritettiin tehdä perässä. Hauskuus tästä lähti ensimmäisen 15 minuutin jälkeen, kun simpanssi pakotettiin luukun alle lyömään tykin vakain päälle. Tämän jälkeen tykki osoittaa samaan suuntaan liikkui vaunu minne tahansa jos sen asentoa ei koko ajan korjaa, eli toinen uskonnollinen herääminen kävi hyvin pian, kun putken suujarru väisti supisuomalaisen koivun muutamalla sentillä. Tuliasematoiminnasta menee muutenkin kuuden tunnin jälkeen jo pikku hiljaa maku. Kaksi kertaa saimme ruoaksi keltaista perusruokaa mallia SA-Int ja iltapalaksi sitten kaksi palaa leipää ihanan mehun kera. Leireillä huomaa todellakin, että ruokailu on välttämätön paha, jota ilman olisi paljon helpompaa. Leirit voisi ennemmin vetää pirillä (tai siis "höökinapeilla") läpi, mutta siihen eivät Puolustusvoimilla riitä rahat.

Illan hämärtyessä katastrofi alkoi haista kuin huomaamatta, sillä "ruoan" jälkeen meidän piti pystyttää teltta. En keksi heti rumempaa näkyä kuin kaksitoista kyllästynyttä vaunumiestä puolijoukkuemysteerin äärellä. Liekö seurassa ollut partiolaisia tai jotain, sillä teltta nousi pystyyn yllättävän nopeasti. Kiitin aiemmin päivällä löytämäni uskonnon ehkä tärkeintä jumalaa ja ryömin kohti majapaikakseni muodostunutta kalliomuodostelmaa.

Sinä yönä meidän täytyi pitää yllä lähivartiota siltä varalta, että joku keksii varastaa tuon muuttavan neuvostolabyrintin omiin kieroihin tarkoituksiinsa. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että yksi onnekas heräsi tunnin välein vahtimaan niitä ja muutenkin kävelemään vähän ympäriinsä pelottaen olemuksellaan siivilit ja muut vammaiset pois. Oma vartiovuoroni oli kahdesta kolmeen, eikä kirosanoilta vältytty taaskaan. Panssarijääkäri painoi päänsä runollisesti sammalmättälle ja nukahti. Ehtihän siinä tietysti nukahtaa kunnolla, mutta pakkohan se oli herätä, kun ystäväiseni minua siinä niin tehokkaasti herätteli, rauha hänen pilkotulle ruumiilleen. Avattuani silmäni kuitenkin luulin tulleeni sokeaksi, mutta sitten tajusin mitä näinkään. En mitään, en yhtikäs mitään.

Valoton puolijoukkueteltta on nimittäin maailman pimein paikka, uskokaa pois. Varsinkin jos pitäisi jo olla lähivartiossa. Kyllähän se hieman ottaa sieluun kopeloida omia henkilökohtaisia-toisten kanssa täysin identtisiä varusteitaan säkkipimeästä teltasta. Sotakomppaniaa varten ajattelin maalata kaikki varusteeni fosforimaalilla, mutta sittemmin olen hankkinut taskulampun. Taskulamppu pelastaa, vaatihan Jumalakin valoa ja sitä rataa. Lähivartioon päästiin lopulta ja siellä nuokuttiin, turhaan. Ohikiitävien valojen kadotessa näköpiiristä jäin kerta toisensa jälkeen pimeään miettimään perusarvojani vakavasti uudelleen ja haaveilemaan pitsasta. Tunti mateli, enkä meinannut saada telttaan päästyäni väsymyksestä kudosvaurioisia silmäluomiani enää kiinni. Yöherätykset tulisi kieltää lailla.

Perjantaiaamun osalta muistikuvani ovat luultavasti toiminnan monotonisuuden vuoksi jo hämärtyneet, mutta iltapäivän muistan niin kauan kuin elän. Vaunu-urilla edestakaisin ajaminen oli muuttunut rastityyppiseksi koulutukseksi, jossa harjoittelimme mm. vaunun hinaamista toisella vaunulla tai sitten sen omalla telakoneistolla.

Sivuhuomatus: suomalainen mies ei vieläkään osaa kertoa hyvää hinausvitsiä, mutta silti niitä lauoin/lauottiin koko ajan. André Wickström on ainoa poikkeus tähän sääntöön toim. huom.

Olin saanut ilmeisesti nestevajeesta ja tähystyslaitteen läpi tuijottamisesta kaikkien aikojen migreenin. Silmäni pyörivät kuin riettaat GIF.-animaatiot, valo poltti aivoja ja teki mieli antaa ylen koko ajan, mutta siltikin oli pakko osallistua ja tehdä ja kiinnostua kaikesta. Asepalveluksessa on ehkä hienointa se, ettei kipeänä voi yksinkertaisesti olla ilman valtavaa hässäkkää. Tuntematonta on yksinkertainen lyhyen levon käsite, vaan aina täytyy joko
a) mennä vastaanotolle tai
b) jatkaa mukana.
Parhaita ovat ne kouluttajat, joiden mielestä "te ette ole sairaana, eihän teillä ole edes vapautuksia." Tämä ei niin migreeniä suosiva ilmapiiri johti lopulta siihen, että n. 3h kiduttuani vatsani (ja kalloni) sisus antoi lopulta periksi yhden lampputolpan juureen. Toivottavasti joku harakka söi ne nakinpalaset sieltä, vähän kuin jonkinlaisena hopeareunuksena tähänkin muistoon.

Viimein saimme koneet halliin ja itsemme pois sieltä. Yksikössä ei myöskään ehditty liiaksi istua, pitihän lomillekin päästä. Lomille lähtö lienee intin ainoa aikamääre, johon 100% kaikista varusmiehistä (tai modernisti aseellisen palveluksen suorittajista) pyrkii. Oloni helpotti sen verran, että sain kotiin päästyäni hieman olutta, musiikkia ja unta. Herättyäni olohuoneen sohvalta luulin nähneeni painajaista, ja rukoilin pahan oloni olevan vain hyvien juhlien jälkeinen itseaiheutettu päänsärky.

Sunnuntaina huomasin, ettei se sitten ollutkaan niin.

np. Jet Black Stare - Ready to Roll