Miehenä oleminen (tai pysyminen) on toisinaan silkkaa helvettiä. Mitä tehdä, kun täytyisi puhua tunteista tai unelmista? Toisinaan pelkkä rasvattoman maidon juonti pelottaa. Tekee mieli kiemurrella pois joko näyttöpäätteen tai pullon ääreen, mutta joskus pelot on kuitenkin kohdattava. Suurimpana kipupisteenä miehenä pysymiselle on kuitenkin paikka, joka on muutenkin herättää selväjärkisissä kauhua:
Vaatekauppa.
Tai vielä pahempi, kirpputori.
En minä sillä sano, kyllä minustakin on tullut vuosien saatossa vaatteilla koreileva homppeli. Onhan uusissa vaatteissa aina jotain taikaa, kunhan ostaa kunnollisia ja mielellään alennusmyynneistä. Housuilla vain on tapana venyä kymmenisen senttiä ja paidat venyvät muuten vaan tai eivät istu enää. Mutta ovat ne uudet vaatteet kivoja ensimmäiseen pesukertaan asti. Traagista kyllä, tämä käsittää tavallisella kädellisellä seuraavaan kahvikupilliseen asti. Liivistäni en silti luovu, oli pesulasku kuinka suolainen hyvänsä.
Tämä ei ole silti ahdistukseni aihe. Vaatekaupoissa ja kirpputoreissa ei ole pahinta hinta tai vaiva tai näiden yhdistelmänä syntyvä ahdistus vaan se, että ne ovat naisten valtaamat. Aivan täysin. Tämä näkyy siten, ettei vaatekaupoissa ole tehty selväksi eroa naisten- ja miestenvaatteiden välille.
Itkuhan siinä meinaa tulla, kun ei ole varma hipelöikö miehekästä mustaa takkia vaiko neitimäistä salmiakinväristä "trenssiä". Ero on harvoin selvä, ja mahdollinen naisten vaatteen ostamisen hinta on kova. Ei minulla mitään crossdressereitä vastaan ole, mutta jätän homman suosialla heille. En halua pukeutua vahingossa naistenvaatteisiin, niin se vain on. Suotakoon se minulle, ja kaikille muillekin.
Mimmeillä tätä ongelmaa ei luonnollisesti ole. Miehen paita on naisen päällä fashion statement, mutta mies naisen hepenissä on joko perverssi tai epäonninen polttarisankari. Osaa tietysti mieskin erottaa lantiolle tai hinkeille jätetyn tilan paidassa kuin paidassa, mutta esim. asusteissa tai päällysvaatteissa liikutaan jo vaarallisella alueella.
Mutta jos vaatekaupat ovat pukeutumishelvettien esikartanoita, mennään kirpputoreilla dantemaista spiraalia alas niin lujaa että korvissa soi. Kirpputoreissa ei ole mitään hevon järkeä tai järjestelyä. Vaatteet on heitetty naisten iloksi hauskasti sekaisin, aina vähän eri paikkoihin ja räkkeihin, että voi tehdä jopa Facebook-päivityksen arvoisia löytöjä. Miesten on parempi pysyä kaukana ja keskittyä hekottelemaan rumille ja mauttomille villapaidoille, paitsi jos oma muija ostaa.
Olin itse muutama päivä sitten vierailulla UFF:in toimipisteessä täällä Turussa. Liikkeessä oli meneillään paikalliset Hullut päivät, eli vaate kuin vaate maksoi vaivaisen euron. Kyllähän tällainen ruma poika yritti hiukan kohottaa charmiaan muutamalla uudella (tai siis käytetyllä) vaateparrella, kun saisi niin halvallakin. Pystypäin kävelin kohti ovia varmana menestyksestä, koska oli aikaa kierrellä ja katsella.
Sisällä karu totuus paljastui: vaatteet olivat sekaisin kuin spurgun oksennus, eikä etsinnöistä tullut sitten mitään. Punastellen sain perattua pahimmat mummoilta haisevat takit alta pois, mutta lopulta oli pakko antautua. Tällä aikaa silmälasitytöt keräsivät uuden vaatekaapin kympillä, josta kerrottaisiin eeppisiä tarinoita chai latten ääressä. Hakattuani heidät oloni parani hiukan, vaikka takki jäikin saamatta.
Ei tästä akakiakakijevitšeydestä ole pakotietä. Ei ainakaan kirpputoreilta. Suosi siinä nyt käytettyä, kun koko kirpputorijärjestelmä on sinua vastaan. Olen varma, että tässä on joku yhteinen, paha toimielin, koska miten muuten jokainen kirpputori voisi olla yhtä sysipaska. Osassa ylikansallisista vaatekaupoista on sentään helpottavat mies- ja naiskuvat kaupan eri puolilla osoittamassa, minne päin kuuluu kävellä.
np. Iggy & The Stooges - Heavy Liquid (Georgia Peaches -live)
maanantai 1. lokakuuta 2012
tiistai 31. tammikuuta 2012
Autoeroottisia kirja-arvioita
Minä olen älykköpoika, sillä älykköpojat lukevat kirjoja. Minä luen kaikenlaisia kirjoja. Luen sekä enemmän miehille suunnattua ns. parempaa kirjallisuutta, kuten suurteoksia, mutta myös naisille tarkoitettua tekstiä, kuten runoutta. Toisinaan otan viisaasti perspektiiviä myös sarjakuvista ja muusta alemman luokan viihteestä. En kuitenkaan koskaan unohda älykköyttäni.
Olen pitänyt listaa kaikista vuoden 2011 aikana lukemistani kirjoista. Listaa on pidetty puhtaasti masturbaattisista syistä, koska haluan sillä osoittaa olevani sivistyneempi ihminen sekä parempaa seuraa. Pisteitä en jaa enkä suuremmalti muutenkaan arvostele näitä teoksia, eli jokainen vetäköön omat mielipiteensä lukeeko esimerkin saattelemana vai ei. Jokainen näistä on kyllä lukemisen arvoinen, en minä huonoja kirjoja lue. Lista on löyhän kronologinen.
Nigel Suckling: Book of the Vampire
Tämä olisi ollut kova kirja kymmenen vuotta sitten, lähinnä kuviensa ja aiheeseen perehtyneen sisältönsä vuoksi. Kirjassa puhutaan vampyyrien merkityksestä ja näkyvyydestä sekä folkloristiikassa että medioissa. Kokonaisuus on hyvin jäsennelty ja etenee lineaarisesti, eikä jätä niin Twilightia kuin chubacabrojakaan mainitsematta. Tätä voi pitää ihan varteenotettavana tietoteoksena esimerkiksi roolipelejä tai proosaa ajatellen. Kunhan et tee väitöskirjaa. Ja kyllä, se taitaa olla miehen oikea sukunimi.
Charles Bukowski: Ham on Rye
Bukon omaelämänkerrallinen romaani. Kirja on romaani, mutta elämäkerran lukeneena tiedän, että Ham on Ryessa kuvatut tapahtumat ovat yksi yhteen miehen omien lapsuudenkokemusten kanssa. Kaikki on karua, todellista, eikä Hank ole säästellyt itseään tai muita. Tämä kirja repii kivasti maanantaiaamun katkeria hetkiä perspektiiviin kertomuksillaan perheväkivallasta, yksinäisyydestä, rumuudesta ja syrjäytymisestä. Miehen elämä oli hullua, mutta me olemme saaneet siitä loistavan painotuotteen. Ahdistavaa, mutta samalla itseironian kyllästämää huumoria. Älä lue suomeksi.
Charles Bukowski: Come on In! + Last Night of the Earth Poems
Paksuja niteitä täynnä “uusia” tai ennen julkaisemattomia runoja. Kyynistä, hauskaa, älykästä ja rumaa. Näistä saattaa hyvinkin löytää omia suosikkeja, jotka jäävät isommista kokoelmista pois. Olen huomannut, että useimmiten Bukowskin runoista puhuttelevat ne, joita kukaan muu ei tunnu lukevan. Älä kuitenkaan oleta löytäväsi 300 sivua pelkkiä hyviä runoja.
Patricia Cornwell: Viiltäjä-Jack – Tapaus selvitetty
Tämä oli outo lukukokemus. Toisaalta hauska, mutta toisaalta traaginen ja hieman kirjailijan puolesta myötähäpeää herättävä. Cornwell on varma, että se oli Walter Sickert. Todella varma. Ja kun tämänkaltaista kirjaa lähtee kirjoittamaan varmasta näkökulmasta, ovat aasinsillat taattuja. Pohjatyötä on kyllä tehty, ja mikäli kaikki tiedonjyväset ovat totta eivätkä keksittyjä, ei Cornwellin teoria ole muita hullumpi. Mielenkiintoinen lukukokemus, mutta silti:
Silti, Radiokirpputorilta 2€, ei lainkaan huono löytö.
Margaret Weis & Tracy Hickman – Mustanmiekan voitto (sarjan kolmas osa)
Mustanmiekan sarjan kaksi ensimmäistä kirjaa olivat itse asiassa oikein hyviä, eikä kolmaskaan nyt täysi susi ole. Ongelma on vain siinä, että sarja olisi hyvin voinut loppua toiseen osaan. Nyt mukana on jotain saatanan laserpanssarivaunuja ja jenkkiasevoimia, mikä rikkoo tämän sarjan tyylin täysin. Ei se väärin ole, muttei tämän kirjan konflikteja jaksa kauaa lukea. Kahdessa ensimmäisessä osassa konfliktit olivat hahmojen välisiä, ja esim. päähenkilö Joram on todella mielenkiintoinen. Kannattaa ehkä lukea vain kaksi ensimmäistä osaa, ja jättää ”surisevat metallikäärmeet” pois. Joka itse asiassa kuulostaa aika hompahtavalta. Kirjasarja saa kuitenkin bonusta siitä, että kansikuvat ovat kuin suoraan Manowarin levyistä.
Wolfman & Colan – Dracula (Marvel)
Mikään ei voita 70-luvun korneja jenkkisarjakuvia. Itse sarjakuva on tyypillistä kioskikirjallisuutta, nopeasti tuotettua eikä status quo vaihdu tarinoiden välillä käytännössä ollenkaan. Dracula palaa aina henkiin, hahmot ovat tyhmiä kuin saappaat, tekstiä on sivuilla ns. ihavitusti ja mustavalkoisina painetut värisivut ovat paikoitellen rasittavia lukea. Kyllä tästä silti nautti. Mukana on myös Blade, vaikkakin mies on hitusen eri näköinen tässä kuin siinä Wesley Snipesin tähdittämässä elokuvassa. Sopivaa matkalukemista, koska ei vaadi ajattelua.
A. W. Yrjänä: Rota
En ole ennen lukenut Yrjänän runoja, mutten ilmeisesti ole jäänyt paljosta paitsi. On mies ainakin taitava sanoittaja, en minä sitä kiellä, ja osa runoistakin on ihan hyviäkin. Suurin osa niistä taas vaipuu omahyväisyyden vittumaisiin vesiin. Yrjänä tipauttelee kreikkalaista tarustoa enemmän kuin iskeviä lauseita, eikä siellä kukkulalla tarvitse aina istua. Tylsää ja väsyttävää lukea. Lisäksi osassa runoista on sellaisia korulausemassoja, ettei sellaista hopeisen usvan negaatioita jaksa. Olen sanonut tämän ennenkin A.W., TK oli pelastuksesi.
Jarkko Martikainen: 9 teesiä – Säkeitä kadonneiden arvojen metsästäjälle
Martikainen on minun silmissäni jumaluus. Se ei onneksi tarkoita sitä, että kaiken miehen tekemä olisi mielestäni kultaa. Suurin osa kuitenkin on, kuten tämä. Teksti on sujuvaa, liukuvaa ja tekee oikeasti niitä paljon puhuttuja oivalluksia. Löytyy myös hyvin hypnoottisena äänikirjana Martikaisen itsensä lausumana. Älä välitä Martikaisen välipiirroksista, ei niistä tarvitse etsiä syvempää merkitystä. Luet ne runoja.
Timo Hännikäinen – Kilpailevan lajin muistomerkki
Hännikäinen tuntuu olevan kiero kuin korkkiruuvi, mikä väritti aika vahvasti ensivaikutelmani tästä runokirjasta. Runot ovat paikoitellen NotePadilla kasattuja tekstilaatikoita, jotka laahaavat ikuisesti. Mutta lopulta, hiljalleen, ymmärrys alkaa itää. Tajusin, että myös tässä runokirjassa on sitä paljon puhuttua älyä, ja jokainen runo mietitty ja rytmitetty. Ja Hännikäinen selvästi tietää mistä puhuu. Vihkonen on vain harmittavan lyhyt, oli sille myönnetty apurahaa tai ei. Ei ehkä ihan yhtä ajatuksia herättävä kuin ”Ilman”, muttei kaikessa nykyrunoudessaan viimeiseksi jää.
Lihjamo & co. – Runojen kevät
Tämä on sitten astetta kovempi runokirja. Alkujaan Hiljainen kevät –yhtyeelle kirjoitettuja HC-punklyriikoita tarjoileva Runojen kevät on kova. Ja suora. Ja tyly. Se runttaa eikä kysele, mikä on varsin virkistävää vaihtelua A.W. Yrjänän jälkeen. On näissä runoissa ihan ajatuskin, vaikka ovatkin paikoitellen lipuvatkin vaarallisesti avant garden puolelle. Jos olet intohimoinen rakastaja tai muuten vain viiksiniekka, lue tämä. Virkistävin runokirja aikoihin.
Jarkko Martikainen – Pitkät piikit ja muita kertomuksia
Luin asepalvelukseni loppuaikoina Gogolin valittuja, eikä ole vaikeaa huomata, että sieltähän se Martikaisen draivi lähtee. Mutta kun lähtee hyvin, niin antaa lähteä. Lyhyistä, paikoitellen alle sivun mittaisista tarinoista koostuva kirja ei muodosta mitään kokonaisuutta, mutta on läpikotaisin ajatuksella kirjoitettu. Kuten runokirjassaankin, myös tähän Martikainen on saanut punottua varsin ovelia havaintoja vaakalaudasta ja millaista siinä on kiikkua.
Pentti Holappa – Rumpukalvolla
Tämä ei jättänyt kovin syvää muistijälkeä, mutta kai se ihan hyvä oli? Muistan sen, että Holapan tyyli on ihan o.k., muttei mitään mullistaa. Ehkä se oli aikanaan mullistavaa, kai. Sopii punaviinin ja sen sellaisen täyttämään runoiltaan. Vinkki: Pojat, runotytöt antautuvat herkän taiteelliselle sielullesi, kun hieman lausut ”jotain Pentti Holappaa”. (Haista vittu! –Arto Tuunela)
Juba – 5 Viivi ja Wagner –albumia
Luen lastenlehtiä mm. vessassa.
John Farrimond – Kill Me a Priest
Ystäväni Loka-Nekkalan (nimi muutettu) TJ0-päivänä pakon edessä antama lahjoitus: “Ota sä tää, kun mun kamoihin ei mahdu”. Varastettuun tavaraan yhtyminen ei tässä tapauksessa kannattanut aivan loppuun saakka. Kieli on tunnelmallista, kerronta sujuvaa ja henkilöhahmot uskottavia ja rikkaita. Tätä jatkuu, sivu kääntyy puhtaasta mielenkiinnosta hahmoja kohtaan. Ihmettelin kuitenkin lukiessani, että miten helvetissä Farrimond saa viimeisen 20 sivun aikana solmittua upean hahmokehityksen ja kaikki muut romaanin tapahtumat tyydyttävästi yhteen, taikuri siihen tarvitaan! Viimeinen sivu saapuu, ja… Eihän se saa. Juoni loppuu kuin seinään, mitään ei viedä loppuun asti ja muutenkin koko lopetus on amatöörimäinen ja turvautuu aika halpaan kikkaan. 50 sivua lisää, ja asiat saataisiin loppuun. On lukijan oman mielikuvituksen varaan jättämistä ja sitten on ilmeisesti deadline.
***
Siinä oli ensimmäinen satsi, kyllä niitä vielä riittää riesaksi asti. Blogiin en ole ilmeisesti vähään aikaan kirjoittanut mitään, ja silloinkin huonosti, mutta jos se tästä lähtee, niin lähtee.
Jos ei lähde, niin parempihan se on kaikille.
np. The Crash - Big Ass Love
Olen pitänyt listaa kaikista vuoden 2011 aikana lukemistani kirjoista. Listaa on pidetty puhtaasti masturbaattisista syistä, koska haluan sillä osoittaa olevani sivistyneempi ihminen sekä parempaa seuraa. Pisteitä en jaa enkä suuremmalti muutenkaan arvostele näitä teoksia, eli jokainen vetäköön omat mielipiteensä lukeeko esimerkin saattelemana vai ei. Jokainen näistä on kyllä lukemisen arvoinen, en minä huonoja kirjoja lue. Lista on löyhän kronologinen.
Nigel Suckling: Book of the Vampire
Tämä olisi ollut kova kirja kymmenen vuotta sitten, lähinnä kuviensa ja aiheeseen perehtyneen sisältönsä vuoksi. Kirjassa puhutaan vampyyrien merkityksestä ja näkyvyydestä sekä folkloristiikassa että medioissa. Kokonaisuus on hyvin jäsennelty ja etenee lineaarisesti, eikä jätä niin Twilightia kuin chubacabrojakaan mainitsematta. Tätä voi pitää ihan varteenotettavana tietoteoksena esimerkiksi roolipelejä tai proosaa ajatellen. Kunhan et tee väitöskirjaa. Ja kyllä, se taitaa olla miehen oikea sukunimi.
Charles Bukowski: Ham on Rye
Bukon omaelämänkerrallinen romaani. Kirja on romaani, mutta elämäkerran lukeneena tiedän, että Ham on Ryessa kuvatut tapahtumat ovat yksi yhteen miehen omien lapsuudenkokemusten kanssa. Kaikki on karua, todellista, eikä Hank ole säästellyt itseään tai muita. Tämä kirja repii kivasti maanantaiaamun katkeria hetkiä perspektiiviin kertomuksillaan perheväkivallasta, yksinäisyydestä, rumuudesta ja syrjäytymisestä. Miehen elämä oli hullua, mutta me olemme saaneet siitä loistavan painotuotteen. Ahdistavaa, mutta samalla itseironian kyllästämää huumoria. Älä lue suomeksi.
Charles Bukowski: Come on In! + Last Night of the Earth Poems
Paksuja niteitä täynnä “uusia” tai ennen julkaisemattomia runoja. Kyynistä, hauskaa, älykästä ja rumaa. Näistä saattaa hyvinkin löytää omia suosikkeja, jotka jäävät isommista kokoelmista pois. Olen huomannut, että useimmiten Bukowskin runoista puhuttelevat ne, joita kukaan muu ei tunnu lukevan. Älä kuitenkaan oleta löytäväsi 300 sivua pelkkiä hyviä runoja.
Patricia Cornwell: Viiltäjä-Jack – Tapaus selvitetty
Tämä oli outo lukukokemus. Toisaalta hauska, mutta toisaalta traaginen ja hieman kirjailijan puolesta myötähäpeää herättävä. Cornwell on varma, että se oli Walter Sickert. Todella varma. Ja kun tämänkaltaista kirjaa lähtee kirjoittamaan varmasta näkökulmasta, ovat aasinsillat taattuja. Pohjatyötä on kyllä tehty, ja mikäli kaikki tiedonjyväset ovat totta eivätkä keksittyjä, ei Cornwellin teoria ole muita hullumpi. Mielenkiintoinen lukukokemus, mutta silti:
” It is a capital mistake to theorize before one has data. Insensibly one begins to twist facts to suit theories, instead of theories to suit facts.” – SH
Silti, Radiokirpputorilta 2€, ei lainkaan huono löytö.
Margaret Weis & Tracy Hickman – Mustanmiekan voitto (sarjan kolmas osa)
Mustanmiekan sarjan kaksi ensimmäistä kirjaa olivat itse asiassa oikein hyviä, eikä kolmaskaan nyt täysi susi ole. Ongelma on vain siinä, että sarja olisi hyvin voinut loppua toiseen osaan. Nyt mukana on jotain saatanan laserpanssarivaunuja ja jenkkiasevoimia, mikä rikkoo tämän sarjan tyylin täysin. Ei se väärin ole, muttei tämän kirjan konflikteja jaksa kauaa lukea. Kahdessa ensimmäisessä osassa konfliktit olivat hahmojen välisiä, ja esim. päähenkilö Joram on todella mielenkiintoinen. Kannattaa ehkä lukea vain kaksi ensimmäistä osaa, ja jättää ”surisevat metallikäärmeet” pois. Joka itse asiassa kuulostaa aika hompahtavalta. Kirjasarja saa kuitenkin bonusta siitä, että kansikuvat ovat kuin suoraan Manowarin levyistä.
Wolfman & Colan – Dracula (Marvel)
Mikään ei voita 70-luvun korneja jenkkisarjakuvia. Itse sarjakuva on tyypillistä kioskikirjallisuutta, nopeasti tuotettua eikä status quo vaihdu tarinoiden välillä käytännössä ollenkaan. Dracula palaa aina henkiin, hahmot ovat tyhmiä kuin saappaat, tekstiä on sivuilla ns. ihavitusti ja mustavalkoisina painetut värisivut ovat paikoitellen rasittavia lukea. Kyllä tästä silti nautti. Mukana on myös Blade, vaikkakin mies on hitusen eri näköinen tässä kuin siinä Wesley Snipesin tähdittämässä elokuvassa. Sopivaa matkalukemista, koska ei vaadi ajattelua.
A. W. Yrjänä: Rota
En ole ennen lukenut Yrjänän runoja, mutten ilmeisesti ole jäänyt paljosta paitsi. On mies ainakin taitava sanoittaja, en minä sitä kiellä, ja osa runoistakin on ihan hyviäkin. Suurin osa niistä taas vaipuu omahyväisyyden vittumaisiin vesiin. Yrjänä tipauttelee kreikkalaista tarustoa enemmän kuin iskeviä lauseita, eikä siellä kukkulalla tarvitse aina istua. Tylsää ja väsyttävää lukea. Lisäksi osassa runoista on sellaisia korulausemassoja, ettei sellaista hopeisen usvan negaatioita jaksa. Olen sanonut tämän ennenkin A.W., TK oli pelastuksesi.
Jarkko Martikainen: 9 teesiä – Säkeitä kadonneiden arvojen metsästäjälle
Martikainen on minun silmissäni jumaluus. Se ei onneksi tarkoita sitä, että kaiken miehen tekemä olisi mielestäni kultaa. Suurin osa kuitenkin on, kuten tämä. Teksti on sujuvaa, liukuvaa ja tekee oikeasti niitä paljon puhuttuja oivalluksia. Löytyy myös hyvin hypnoottisena äänikirjana Martikaisen itsensä lausumana. Älä välitä Martikaisen välipiirroksista, ei niistä tarvitse etsiä syvempää merkitystä. Luet ne runoja.
Timo Hännikäinen – Kilpailevan lajin muistomerkki
Hännikäinen tuntuu olevan kiero kuin korkkiruuvi, mikä väritti aika vahvasti ensivaikutelmani tästä runokirjasta. Runot ovat paikoitellen NotePadilla kasattuja tekstilaatikoita, jotka laahaavat ikuisesti. Mutta lopulta, hiljalleen, ymmärrys alkaa itää. Tajusin, että myös tässä runokirjassa on sitä paljon puhuttua älyä, ja jokainen runo mietitty ja rytmitetty. Ja Hännikäinen selvästi tietää mistä puhuu. Vihkonen on vain harmittavan lyhyt, oli sille myönnetty apurahaa tai ei. Ei ehkä ihan yhtä ajatuksia herättävä kuin ”Ilman”, muttei kaikessa nykyrunoudessaan viimeiseksi jää.
Lihjamo & co. – Runojen kevät
Tämä on sitten astetta kovempi runokirja. Alkujaan Hiljainen kevät –yhtyeelle kirjoitettuja HC-punklyriikoita tarjoileva Runojen kevät on kova. Ja suora. Ja tyly. Se runttaa eikä kysele, mikä on varsin virkistävää vaihtelua A.W. Yrjänän jälkeen. On näissä runoissa ihan ajatuskin, vaikka ovatkin paikoitellen lipuvatkin vaarallisesti avant garden puolelle. Jos olet intohimoinen rakastaja tai muuten vain viiksiniekka, lue tämä. Virkistävin runokirja aikoihin.
Jarkko Martikainen – Pitkät piikit ja muita kertomuksia
Luin asepalvelukseni loppuaikoina Gogolin valittuja, eikä ole vaikeaa huomata, että sieltähän se Martikaisen draivi lähtee. Mutta kun lähtee hyvin, niin antaa lähteä. Lyhyistä, paikoitellen alle sivun mittaisista tarinoista koostuva kirja ei muodosta mitään kokonaisuutta, mutta on läpikotaisin ajatuksella kirjoitettu. Kuten runokirjassaankin, myös tähän Martikainen on saanut punottua varsin ovelia havaintoja vaakalaudasta ja millaista siinä on kiikkua.
Pentti Holappa – Rumpukalvolla
Tämä ei jättänyt kovin syvää muistijälkeä, mutta kai se ihan hyvä oli? Muistan sen, että Holapan tyyli on ihan o.k., muttei mitään mullistaa. Ehkä se oli aikanaan mullistavaa, kai. Sopii punaviinin ja sen sellaisen täyttämään runoiltaan. Vinkki: Pojat, runotytöt antautuvat herkän taiteelliselle sielullesi, kun hieman lausut ”jotain Pentti Holappaa”. (Haista vittu! –Arto Tuunela)
Juba – 5 Viivi ja Wagner –albumia
Luen lastenlehtiä mm. vessassa.
John Farrimond – Kill Me a Priest
Ystäväni Loka-Nekkalan (nimi muutettu) TJ0-päivänä pakon edessä antama lahjoitus: “Ota sä tää, kun mun kamoihin ei mahdu”. Varastettuun tavaraan yhtyminen ei tässä tapauksessa kannattanut aivan loppuun saakka. Kieli on tunnelmallista, kerronta sujuvaa ja henkilöhahmot uskottavia ja rikkaita. Tätä jatkuu, sivu kääntyy puhtaasta mielenkiinnosta hahmoja kohtaan. Ihmettelin kuitenkin lukiessani, että miten helvetissä Farrimond saa viimeisen 20 sivun aikana solmittua upean hahmokehityksen ja kaikki muut romaanin tapahtumat tyydyttävästi yhteen, taikuri siihen tarvitaan! Viimeinen sivu saapuu, ja… Eihän se saa. Juoni loppuu kuin seinään, mitään ei viedä loppuun asti ja muutenkin koko lopetus on amatöörimäinen ja turvautuu aika halpaan kikkaan. 50 sivua lisää, ja asiat saataisiin loppuun. On lukijan oman mielikuvituksen varaan jättämistä ja sitten on ilmeisesti deadline.
***
Siinä oli ensimmäinen satsi, kyllä niitä vielä riittää riesaksi asti. Blogiin en ole ilmeisesti vähään aikaan kirjoittanut mitään, ja silloinkin huonosti, mutta jos se tästä lähtee, niin lähtee.
Jos ei lähde, niin parempihan se on kaikille.
np. The Crash - Big Ass Love
perjantai 25. maaliskuuta 2011
Ihanat naiset rannalta
Miten sattuikaan, että SAAKELIn toimitusjohtajisto sai muutettua yksinkertaisen missikisa-tyyppisen PR-emännänhaun pitkäksi epäselvyyden jaksoksi, johon saatiin jostain mukaan myös kolme rikossyytettä. No, tämä on Suomen johtavimman yrityksen tapa!
Ensin meidän täytyi rajata ehdokkaat kolmeen ja sitten valita heistä yksi voittaja. Tässä näette jokaisen kolmen finalistitytön henkilökohtaisen hakemuksen, kuumine yksityiskohtineen:
I. Jatta Månterson
Ikä: 25v
Lempinimi: Jankku
Strategiset mitat: 160/55/80B/5/89
Olen kotoisin... Sastamalasta.
Siviilisäätyni... Avoliitossa, seurustelen.
Opiskelen... En opiskele, jättäydyin ammattikoulusta voidakseni keskittyä täysillä näihin PR-hommiin ja musiikkiini.
Miesihanteeni on... En vaadi paljoa! Kunhan olet romanttinen, tumma ja tulinen ja komea sekä hauska ja rento eli oma itseni, niin olen sinun. :) [toim. huom. hymiöt yms. yritettiin sensuroida]
Minussa on parasta... Positiivisuus.
Minussa on huonointa... Äkkipikaisuus.
SAAKELI-tyttönä... Tahtoisin vaikuttaa asioihin pyrkimällä esim. edus kuntaan. [sic]
2. Janna Vallimo
Ikä: 23v
Lempinimi: Jana yhellä ännällä
Strategiset mitat: 177/50/C/P
Olen kotoisin... Ypäjältä.
Siviilisäätyni... Kihloissa.
Opiskelen... itseopiskeluna kampaajaksi.
Miesihanteeni on... tumma ja tulinen, mutta silti herkkä ja miehekäs. ;)
Minussa on parasta... Positiivisuuteni.
Minussa on huonointa... Äkkipikaisuus.
SAAKELI-tyttönä... Kirjoittaisin kirjan koettelemuksistani esineellistävän median kynsissä.
3. Julia LaCrosse
Ikä: 22v
Lempinimi: Juli
Strategiset mitat: 167/35/A/D10
Olen kotoisin... Pihtiputaalta.
Siviilisäätyni... Sinkku
Opiskelen... Olen freelance-muotibloggari.
Miesihanteeni on... Varma ja turvallinen.
Minussa on parasta... Energisyyteni.
Minussa on huonointa... Äkkipikaisuus.
SAAKELI-tyttönä... Kävisin ainakin Uutisvuodossa ja Maria!:ssa, sillä olen perillä asioista ja tahdon muidenkin huomaavan sen.
Joka tapauksessa PR-emäntä löytyi pitkän ja ehdokkaille äärimmäisen tuskallisen prosessin jälkeen, jossa ei säästelty hikeä eikä kyyneliä. Uusi mannekiinimme on luotsaava SAAKELIn uuden ilmeen mainoskamppanioineen niin koto-Suomeen kuin ulkomaillekin, mm. Papua Uuteen-Guineaan ja Tammisaareen. Pian maailma ei ole enää entisensä!
Ohessa on haastattelu, joka taltioitiin finaalikierroksen aikana. Kisa oli kovaa, mutta lopulta yksi oli ylitse muiden. Tässä haastattelu sensuroimattomana:
***
- No niin tytöt, kerrataanpas vielä nimenne varmuuden vuoksi.
- Moi, mun nimi on Jatta, mutta voitte sanoo Jankuks!
- Hejdå, mun nimi on Janna, mut frendit sanoo Jana yhellä ännällä!
- Mä oon Julia.
- Vangitsevaa. Entäpäs mistäs päin Suomea olette tänne viimeiselle kierrokselle saapuneet?
- Kaikki: Kotoo.
- Selvä selvä. Nyt kysyn teiltä yhdet kysymykset, jotka voivat vaikuttaa lopputulokseen. Hurmatkaa yleisö, hyvät neidit!
Jatta: Puhuit hakemuksessasi musiikistasi, millaista se on ja onko sitä kuultavissa jossakin?
- Se on mun sellane soolo-R&B prokkis meneillään. Haluun todellakin sanoo jotain mun musiikilla, ja mun esikoislevy "I Just Wanna Dance And Do Nothing Else" oli Mixeris, mutta otin sen pois kun sain niin paljo negatiivista vihakommaa. Mut ei sen välii, mä tiedän, et se on hyvää musaa! Äitikin kehu kovasti. Oon ite äänittäny ja säveltäny kaiken mun MacBookilla.
Janna: Mainitsit olevasi kihloissa, joko hääpäivä on valittu?
- No ei! Emmä tahdo silleen vielä sitoutua, oon nuori ja mun pitää saada kokemuksii. Mun mielestä ei kannata mennä heti naimisiin kun on ekaa kertaa kihloissa. Avioliitto on kuitenkin pyhä asia, ja Jeesus kulkee munkin elämässäni ja varjelee mua, tunnen sen tosissani. Nuorena täytyy olla vähän villi!
Julia: Ilmoituksessasi luki, että olet muotibloggari, mitenkäs se on edistynyt?
- Noh, ihmisii harmittaa kun puhun vähän niinku samoi juttui kuin enkunkieliset muotisivut, mut hei haloo, kai saan olla niitten kaa samaa mieltä? Tykkään muodista ja pukeutumisesta, eli se on vähän ku mun elämä tällä hetkellä. Vähän ärsyttää kaikki kateelliset, kun puhun et käytän niin paljon rahaa vaatteisiin. Mutta heitän sentään vanhat aina roskiin, koska tää tyttö kierrättää! Ecologisuus on tärkeetä nykymaailmassa, kun on ilmastonmuutosta ja kaikkee!
- Kiitoksia J&J&J, nyt tuomaristo vetäytyy arpomaan tilannetta hetkeksi. Joku teistä voi olla seuraava SAAKELI-tyttö!
***
Pitkän ja ankaran prosessin jälkeen voittajaksi muodostui Janna, sillä tuomaristo arvioi hänen olevan paras vaihtoehto jumalallisten kytköstensä takia. Lisäpisteitä toi myös se, että Jana yhellä ännällä kertoi myös parantuneensa bi-seksuaalisuuden ikeestä "Jeesuksen, Jumalan ja muiden sellaisten avulla". Johtoporras jää odottamaan suuria tekoja häneltä!
np. 80th Disorder - The Chapter
Ensin meidän täytyi rajata ehdokkaat kolmeen ja sitten valita heistä yksi voittaja. Tässä näette jokaisen kolmen finalistitytön henkilökohtaisen hakemuksen, kuumine yksityiskohtineen:
I. Jatta Månterson
Ikä: 25v
Lempinimi: Jankku
Strategiset mitat: 160/55/80B/5/89
Olen kotoisin... Sastamalasta.
Siviilisäätyni... Avoliitossa, seurustelen.
Opiskelen... En opiskele, jättäydyin ammattikoulusta voidakseni keskittyä täysillä näihin PR-hommiin ja musiikkiini.
Miesihanteeni on... En vaadi paljoa! Kunhan olet romanttinen, tumma ja tulinen ja komea sekä hauska ja rento eli oma itseni, niin olen sinun. :) [toim. huom. hymiöt yms. yritettiin sensuroida]
Minussa on parasta... Positiivisuus.
Minussa on huonointa... Äkkipikaisuus.
SAAKELI-tyttönä... Tahtoisin vaikuttaa asioihin pyrkimällä esim. edus kuntaan. [sic]
2. Janna Vallimo
Ikä: 23v
Lempinimi: Jana yhellä ännällä
Strategiset mitat: 177/50/C/P
Olen kotoisin... Ypäjältä.
Siviilisäätyni... Kihloissa.
Opiskelen... itseopiskeluna kampaajaksi.
Miesihanteeni on... tumma ja tulinen, mutta silti herkkä ja miehekäs. ;)
Minussa on parasta... Positiivisuuteni.
Minussa on huonointa... Äkkipikaisuus.
SAAKELI-tyttönä... Kirjoittaisin kirjan koettelemuksistani esineellistävän median kynsissä.
3. Julia LaCrosse
Ikä: 22v
Lempinimi: Juli
Strategiset mitat: 167/35/A/D10
Olen kotoisin... Pihtiputaalta.
Siviilisäätyni... Sinkku
Opiskelen... Olen freelance-muotibloggari.
Miesihanteeni on... Varma ja turvallinen.
Minussa on parasta... Energisyyteni.
Minussa on huonointa... Äkkipikaisuus.
SAAKELI-tyttönä... Kävisin ainakin Uutisvuodossa ja Maria!:ssa, sillä olen perillä asioista ja tahdon muidenkin huomaavan sen.
Joka tapauksessa PR-emäntä löytyi pitkän ja ehdokkaille äärimmäisen tuskallisen prosessin jälkeen, jossa ei säästelty hikeä eikä kyyneliä. Uusi mannekiinimme on luotsaava SAAKELIn uuden ilmeen mainoskamppanioineen niin koto-Suomeen kuin ulkomaillekin, mm. Papua Uuteen-Guineaan ja Tammisaareen. Pian maailma ei ole enää entisensä!
Ohessa on haastattelu, joka taltioitiin finaalikierroksen aikana. Kisa oli kovaa, mutta lopulta yksi oli ylitse muiden. Tässä haastattelu sensuroimattomana:
***
- No niin tytöt, kerrataanpas vielä nimenne varmuuden vuoksi.
- Moi, mun nimi on Jatta, mutta voitte sanoo Jankuks!
- Hejdå, mun nimi on Janna, mut frendit sanoo Jana yhellä ännällä!
- Mä oon Julia.
- Vangitsevaa. Entäpäs mistäs päin Suomea olette tänne viimeiselle kierrokselle saapuneet?
- Kaikki: Kotoo.
- Selvä selvä. Nyt kysyn teiltä yhdet kysymykset, jotka voivat vaikuttaa lopputulokseen. Hurmatkaa yleisö, hyvät neidit!
Jatta: Puhuit hakemuksessasi musiikistasi, millaista se on ja onko sitä kuultavissa jossakin?
- Se on mun sellane soolo-R&B prokkis meneillään. Haluun todellakin sanoo jotain mun musiikilla, ja mun esikoislevy "I Just Wanna Dance And Do Nothing Else" oli Mixeris, mutta otin sen pois kun sain niin paljo negatiivista vihakommaa. Mut ei sen välii, mä tiedän, et se on hyvää musaa! Äitikin kehu kovasti. Oon ite äänittäny ja säveltäny kaiken mun MacBookilla.
Janna: Mainitsit olevasi kihloissa, joko hääpäivä on valittu?
- No ei! Emmä tahdo silleen vielä sitoutua, oon nuori ja mun pitää saada kokemuksii. Mun mielestä ei kannata mennä heti naimisiin kun on ekaa kertaa kihloissa. Avioliitto on kuitenkin pyhä asia, ja Jeesus kulkee munkin elämässäni ja varjelee mua, tunnen sen tosissani. Nuorena täytyy olla vähän villi!
Julia: Ilmoituksessasi luki, että olet muotibloggari, mitenkäs se on edistynyt?
- Noh, ihmisii harmittaa kun puhun vähän niinku samoi juttui kuin enkunkieliset muotisivut, mut hei haloo, kai saan olla niitten kaa samaa mieltä? Tykkään muodista ja pukeutumisesta, eli se on vähän ku mun elämä tällä hetkellä. Vähän ärsyttää kaikki kateelliset, kun puhun et käytän niin paljon rahaa vaatteisiin. Mutta heitän sentään vanhat aina roskiin, koska tää tyttö kierrättää! Ecologisuus on tärkeetä nykymaailmassa, kun on ilmastonmuutosta ja kaikkee!
- Kiitoksia J&J&J, nyt tuomaristo vetäytyy arpomaan tilannetta hetkeksi. Joku teistä voi olla seuraava SAAKELI-tyttö!
***
Pitkän ja ankaran prosessin jälkeen voittajaksi muodostui Janna, sillä tuomaristo arvioi hänen olevan paras vaihtoehto jumalallisten kytköstensä takia. Lisäpisteitä toi myös se, että Jana yhellä ännällä kertoi myös parantuneensa bi-seksuaalisuuden ikeestä "Jeesuksen, Jumalan ja muiden sellaisten avulla". Johtoporras jää odottamaan suuria tekoja häneltä!
np. 80th Disorder - The Chapter
maanantai 31. tammikuuta 2011
Maailmassa on virhe
Oi veljeni, kuinka maailma on minua kaltoin kohdellut! Rakkaat puolustusvoimamme hylkäsivät minut 7.1.2011 noin kello puoli kolmen aikoihin. Luulin, että vuoden seurustelumme jälkeen lasku olisi ollut hieman pehmeämpi, mutta ei! Minut viskattiin maailmaan kylmästi turvasta, ruoasta tai ihmiskontakteista huolehtimatta. Eihän nuoren miehen psyyke kestä olla vastuussa itsestään, ja kaikki onkin sen jälkeen ollut kuin oopiumin, kuumeen ja Itä-Eurooppalaisen myrkkyviinan aiheuttamaa houreunta. Minulla on vain hataria muistikuvia Tampereesta, natseista, vähäpukeisista hottentoteista ja kolmekätisestä miehestä soittamassa banjoa kylpyhuoneessa. Yhdestä asiasta voin onneksi (?) olla varma: kaikki tämä tapahtui yhden illan aikana, muista päivistä olenkin kuullut vain oikeudessa. Vastuu itsestä ei ole meitä kaikkia varten.
Mutta asiaan. Suomen yritys/yhdistys/ahdistustaivas on saanut uuden johtotähden, mustan troijanhevosen vailla vertaa! Tämä Technicolorissa esitettävä, monen tieteen ja taiteen multihuipentuma on
SAAKELI Inc.
SAAKELI Inc. on tällä hetkellä Suomen suurin ja johtava voittoa tavoittamaton monitoimialayhtiö.
Allekirjoittaneen kontolle jäi yhtiön PR-puoli. Voitto uskoa, oi rakkaat kuulijat, että minullehan pärähti saman tien paskat housuun. Minä tiedän yleisön kalastelusta yhtä paljon kuin keskiverto poliitikko. Samassa kuitenkin postiluukku kolahti ja tiesin pelastuneeni! Siniseen shortsipukuun sonnustautunut Itella-Kusti oli kiikuttanut luokseni kaikki tilaamani Suomen tärkeimmät aikakauslehdet, täytyyhän jokaisen meistä pysytellä ajan ja paikan tasalla. Vilkutin ikkunasta tuolle vittuuntuneelle 23-vuotiaalle oikeustieteen opiskelijalle Helsingistä ja rupesin tutkimaan millaista osviittaa 7 Päivää, Nosori! ja Alibi antavat uunituoreen yhtiön heikentyneen imagon kohottamiseen.
Tavattuani muutaman sivun läpi huomasin, että kaikilla lehdillä on, korkeakulttuurisesta tekstisisällöstään huolimatta, varsin vulgaari ja yksinkertainen kuvatarjonta. Onko tämä vain sattumaa? mietin ja kääntelin sivuja, mutta turhaan. Sama sisältö toistui lähes jokaisella sivulla. Hämmästyksekseni huomasin kuitenkin, että ei saatana, tämähän toimii! Mikä olisikaan parempi imagonkohotuskeino kuin pers'suomalaiset, koko perheelle soveltuvat bikineissä keikistelevät ryntäät! (Hinkit, bosat, purjeet, kannut, tölkit, lemmentöytäimet jne. toim. huom.)
Lähdin saman tien etsimään sopivia ehdokkaita sopivilta rekrytointisivuilta, kuten Sihteeriopistosto.fi:ista ja Kuvake.net:istä. Tuntien etsimisen ja ehdokkaista loputtomilta tuntuneiden huohotuspuheluiden jälkeen sain rajattua ehdokkaat kolmeen. Yhdestä heistä tulee SAAKELI Inc. -monitoimialayhtiön ensimmäinen IKBAT! Kellä heistä riittää kantti, kuka luovuttaa ja kuka ymmärtää poistua vähän äänin? Mitä lääkäritkin sanovat asiaan?
Ensi numerossa SAAKELI vyöryy yli äyräiden!
np. Koljosen tiekiista - Nieminen joustaa
Mutta asiaan. Suomen yritys/yhdistys/ahdistustaivas on saanut uuden johtotähden, mustan troijanhevosen vailla vertaa! Tämä Technicolorissa esitettävä, monen tieteen ja taiteen multihuipentuma on
SAAKELI Inc.
SAAKELI Inc. on tällä hetkellä Suomen suurin ja johtava voittoa tavoittamaton monitoimialayhtiö.
Allekirjoittaneen kontolle jäi yhtiön PR-puoli. Voitto uskoa, oi rakkaat kuulijat, että minullehan pärähti saman tien paskat housuun. Minä tiedän yleisön kalastelusta yhtä paljon kuin keskiverto poliitikko. Samassa kuitenkin postiluukku kolahti ja tiesin pelastuneeni! Siniseen shortsipukuun sonnustautunut Itella-Kusti oli kiikuttanut luokseni kaikki tilaamani Suomen tärkeimmät aikakauslehdet, täytyyhän jokaisen meistä pysytellä ajan ja paikan tasalla. Vilkutin ikkunasta tuolle vittuuntuneelle 23-vuotiaalle oikeustieteen opiskelijalle Helsingistä ja rupesin tutkimaan millaista osviittaa 7 Päivää, Nosori! ja Alibi antavat uunituoreen yhtiön heikentyneen imagon kohottamiseen.
Tavattuani muutaman sivun läpi huomasin, että kaikilla lehdillä on, korkeakulttuurisesta tekstisisällöstään huolimatta, varsin vulgaari ja yksinkertainen kuvatarjonta. Onko tämä vain sattumaa? mietin ja kääntelin sivuja, mutta turhaan. Sama sisältö toistui lähes jokaisella sivulla. Hämmästyksekseni huomasin kuitenkin, että ei saatana, tämähän toimii! Mikä olisikaan parempi imagonkohotuskeino kuin pers'suomalaiset, koko perheelle soveltuvat bikineissä keikistelevät ryntäät! (Hinkit, bosat, purjeet, kannut, tölkit, lemmentöytäimet jne. toim. huom.)
Lähdin saman tien etsimään sopivia ehdokkaita sopivilta rekrytointisivuilta, kuten Sihteeriopistosto.fi:ista ja Kuvake.net:istä. Tuntien etsimisen ja ehdokkaista loputtomilta tuntuneiden huohotuspuheluiden jälkeen sain rajattua ehdokkaat kolmeen. Yhdestä heistä tulee SAAKELI Inc. -monitoimialayhtiön ensimmäinen IKBAT! Kellä heistä riittää kantti, kuka luovuttaa ja kuka ymmärtää poistua vähän äänin? Mitä lääkäritkin sanovat asiaan?
Ensi numerossa SAAKELI vyöryy yli äyräiden!
np. Koljosen tiekiista - Nieminen joustaa
keskiviikko 4. elokuuta 2010
Kadettiväärinkäsitys
Niitä päiviä en tule koskaan saamaan takaisin.
Toden totta, ne tunnit torstain ja perjantain ovat todellakin hukkaan heitetyt. Vain Suomen puolustusvoimat on tarpeeksi urvelo raahatakseen neljä vaunullista varusmiehiä leikkimään kevyeeseen auringonpaisteeseen/vaihtelevaan säähän kadettien riemuksi. Toisilla taisi olla aikaa istua tai rakastella tai jotain, joten meidän oli pakko lähteä. Ei se maastossa olo itsessään mitenkään kamalaa ole, mutta...
Koko harjoitus oli kuin tikittävä aikapommi. Torstain kauniina ja ah niin hukkaan heitettynä aamuna oli tietysti elämää suurempi kiire päästä odottamaan, ja siinähän ehdittiin kääntyä uskoon ensimmäisen kerran tämän harjoituksen aikana. Päästiin liikkeelle ja aloittiin harjoitella aamupäivän kehittyessä päiväksi ja siitä sitten iltapäiväksi. Kovapäisen vaunumiehen näkökulmasta ei tilanne kaikesta huolimatta kehittynyt mihinkään, samanlainen disorientaatio ja turhautuminen siellä luukuun alla vallitsi.
Kuuteen asti sitä kesti ensimmäisenä päivänä. Ensin kuunneltiin universumin koulukiusatuimpien valitut palat sotilasjohtamisesta ja sitten yritettiin tehdä perässä. Hauskuus tästä lähti ensimmäisen 15 minuutin jälkeen, kun simpanssi pakotettiin luukun alle lyömään tykin vakain päälle. Tämän jälkeen tykki osoittaa samaan suuntaan liikkui vaunu minne tahansa jos sen asentoa ei koko ajan korjaa, eli toinen uskonnollinen herääminen kävi hyvin pian, kun putken suujarru väisti supisuomalaisen koivun muutamalla sentillä. Tuliasematoiminnasta menee muutenkin kuuden tunnin jälkeen jo pikku hiljaa maku. Kaksi kertaa saimme ruoaksi keltaista perusruokaa mallia SA-Int ja iltapalaksi sitten kaksi palaa leipää ihanan mehun kera. Leireillä huomaa todellakin, että ruokailu on välttämätön paha, jota ilman olisi paljon helpompaa. Leirit voisi ennemmin vetää pirillä (tai siis "höökinapeilla") läpi, mutta siihen eivät Puolustusvoimilla riitä rahat.
Illan hämärtyessä katastrofi alkoi haista kuin huomaamatta, sillä "ruoan" jälkeen meidän piti pystyttää teltta. En keksi heti rumempaa näkyä kuin kaksitoista kyllästynyttä vaunumiestä puolijoukkuemysteerin äärellä. Liekö seurassa ollut partiolaisia tai jotain, sillä teltta nousi pystyyn yllättävän nopeasti. Kiitin aiemmin päivällä löytämäni uskonnon ehkä tärkeintä jumalaa ja ryömin kohti majapaikakseni muodostunutta kalliomuodostelmaa.
Sinä yönä meidän täytyi pitää yllä lähivartiota siltä varalta, että joku keksii varastaa tuon muuttavan neuvostolabyrintin omiin kieroihin tarkoituksiinsa. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että yksi onnekas heräsi tunnin välein vahtimaan niitä ja muutenkin kävelemään vähän ympäriinsä pelottaen olemuksellaan siivilit ja muut vammaiset pois. Oma vartiovuoroni oli kahdesta kolmeen, eikä kirosanoilta vältytty taaskaan. Panssarijääkäri painoi päänsä runollisesti sammalmättälle ja nukahti. Ehtihän siinä tietysti nukahtaa kunnolla, mutta pakkohan se oli herätä, kun ystäväiseni minua siinä niin tehokkaasti herätteli, rauha hänen pilkotulle ruumiilleen. Avattuani silmäni kuitenkin luulin tulleeni sokeaksi, mutta sitten tajusin mitä näinkään. En mitään, en yhtikäs mitään.
Valoton puolijoukkueteltta on nimittäin maailman pimein paikka, uskokaa pois. Varsinkin jos pitäisi jo olla lähivartiossa. Kyllähän se hieman ottaa sieluun kopeloida omia henkilökohtaisia-toisten kanssa täysin identtisiä varusteitaan säkkipimeästä teltasta. Sotakomppaniaa varten ajattelin maalata kaikki varusteeni fosforimaalilla, mutta sittemmin olen hankkinut taskulampun. Taskulamppu pelastaa, vaatihan Jumalakin valoa ja sitä rataa. Lähivartioon päästiin lopulta ja siellä nuokuttiin, turhaan. Ohikiitävien valojen kadotessa näköpiiristä jäin kerta toisensa jälkeen pimeään miettimään perusarvojani vakavasti uudelleen ja haaveilemaan pitsasta. Tunti mateli, enkä meinannut saada telttaan päästyäni väsymyksestä kudosvaurioisia silmäluomiani enää kiinni. Yöherätykset tulisi kieltää lailla.
Perjantaiaamun osalta muistikuvani ovat luultavasti toiminnan monotonisuuden vuoksi jo hämärtyneet, mutta iltapäivän muistan niin kauan kuin elän. Vaunu-urilla edestakaisin ajaminen oli muuttunut rastityyppiseksi koulutukseksi, jossa harjoittelimme mm. vaunun hinaamista toisella vaunulla tai sitten sen omalla telakoneistolla.
Sivuhuomatus: suomalainen mies ei vieläkään osaa kertoa hyvää hinausvitsiä, mutta silti niitä lauoin/lauottiin koko ajan. André Wickström on ainoa poikkeus tähän sääntöön toim. huom.
Olin saanut ilmeisesti nestevajeesta ja tähystyslaitteen läpi tuijottamisesta kaikkien aikojen migreenin. Silmäni pyörivät kuin riettaat GIF.-animaatiot, valo poltti aivoja ja teki mieli antaa ylen koko ajan, mutta siltikin oli pakko osallistua ja tehdä ja kiinnostua kaikesta. Asepalveluksessa on ehkä hienointa se, ettei kipeänä voi yksinkertaisesti olla ilman valtavaa hässäkkää. Tuntematonta on yksinkertainen lyhyen levon käsite, vaan aina täytyy joko
a) mennä vastaanotolle tai
b) jatkaa mukana.
Parhaita ovat ne kouluttajat, joiden mielestä "te ette ole sairaana, eihän teillä ole edes vapautuksia." Tämä ei niin migreeniä suosiva ilmapiiri johti lopulta siihen, että n. 3h kiduttuani vatsani (ja kalloni) sisus antoi lopulta periksi yhden lampputolpan juureen. Toivottavasti joku harakka söi ne nakinpalaset sieltä, vähän kuin jonkinlaisena hopeareunuksena tähänkin muistoon.
Viimein saimme koneet halliin ja itsemme pois sieltä. Yksikössä ei myöskään ehditty liiaksi istua, pitihän lomillekin päästä. Lomille lähtö lienee intin ainoa aikamääre, johon 100% kaikista varusmiehistä (tai modernisti aseellisen palveluksen suorittajista) pyrkii. Oloni helpotti sen verran, että sain kotiin päästyäni hieman olutta, musiikkia ja unta. Herättyäni olohuoneen sohvalta luulin nähneeni painajaista, ja rukoilin pahan oloni olevan vain hyvien juhlien jälkeinen itseaiheutettu päänsärky.
Sunnuntaina huomasin, ettei se sitten ollutkaan niin.
np. Jet Black Stare - Ready to Roll
Toden totta, ne tunnit torstain ja perjantain ovat todellakin hukkaan heitetyt. Vain Suomen puolustusvoimat on tarpeeksi urvelo raahatakseen neljä vaunullista varusmiehiä leikkimään kevyeeseen auringonpaisteeseen/vaihtelevaan säähän kadettien riemuksi. Toisilla taisi olla aikaa istua tai rakastella tai jotain, joten meidän oli pakko lähteä. Ei se maastossa olo itsessään mitenkään kamalaa ole, mutta...
Koko harjoitus oli kuin tikittävä aikapommi. Torstain kauniina ja ah niin hukkaan heitettynä aamuna oli tietysti elämää suurempi kiire päästä odottamaan, ja siinähän ehdittiin kääntyä uskoon ensimmäisen kerran tämän harjoituksen aikana. Päästiin liikkeelle ja aloittiin harjoitella aamupäivän kehittyessä päiväksi ja siitä sitten iltapäiväksi. Kovapäisen vaunumiehen näkökulmasta ei tilanne kaikesta huolimatta kehittynyt mihinkään, samanlainen disorientaatio ja turhautuminen siellä luukuun alla vallitsi.
Kuuteen asti sitä kesti ensimmäisenä päivänä. Ensin kuunneltiin universumin koulukiusatuimpien valitut palat sotilasjohtamisesta ja sitten yritettiin tehdä perässä. Hauskuus tästä lähti ensimmäisen 15 minuutin jälkeen, kun simpanssi pakotettiin luukun alle lyömään tykin vakain päälle. Tämän jälkeen tykki osoittaa samaan suuntaan liikkui vaunu minne tahansa jos sen asentoa ei koko ajan korjaa, eli toinen uskonnollinen herääminen kävi hyvin pian, kun putken suujarru väisti supisuomalaisen koivun muutamalla sentillä. Tuliasematoiminnasta menee muutenkin kuuden tunnin jälkeen jo pikku hiljaa maku. Kaksi kertaa saimme ruoaksi keltaista perusruokaa mallia SA-Int ja iltapalaksi sitten kaksi palaa leipää ihanan mehun kera. Leireillä huomaa todellakin, että ruokailu on välttämätön paha, jota ilman olisi paljon helpompaa. Leirit voisi ennemmin vetää pirillä (tai siis "höökinapeilla") läpi, mutta siihen eivät Puolustusvoimilla riitä rahat.
Illan hämärtyessä katastrofi alkoi haista kuin huomaamatta, sillä "ruoan" jälkeen meidän piti pystyttää teltta. En keksi heti rumempaa näkyä kuin kaksitoista kyllästynyttä vaunumiestä puolijoukkuemysteerin äärellä. Liekö seurassa ollut partiolaisia tai jotain, sillä teltta nousi pystyyn yllättävän nopeasti. Kiitin aiemmin päivällä löytämäni uskonnon ehkä tärkeintä jumalaa ja ryömin kohti majapaikakseni muodostunutta kalliomuodostelmaa.
Sinä yönä meidän täytyi pitää yllä lähivartiota siltä varalta, että joku keksii varastaa tuon muuttavan neuvostolabyrintin omiin kieroihin tarkoituksiinsa. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että yksi onnekas heräsi tunnin välein vahtimaan niitä ja muutenkin kävelemään vähän ympäriinsä pelottaen olemuksellaan siivilit ja muut vammaiset pois. Oma vartiovuoroni oli kahdesta kolmeen, eikä kirosanoilta vältytty taaskaan. Panssarijääkäri painoi päänsä runollisesti sammalmättälle ja nukahti. Ehtihän siinä tietysti nukahtaa kunnolla, mutta pakkohan se oli herätä, kun ystäväiseni minua siinä niin tehokkaasti herätteli, rauha hänen pilkotulle ruumiilleen. Avattuani silmäni kuitenkin luulin tulleeni sokeaksi, mutta sitten tajusin mitä näinkään. En mitään, en yhtikäs mitään.
Valoton puolijoukkueteltta on nimittäin maailman pimein paikka, uskokaa pois. Varsinkin jos pitäisi jo olla lähivartiossa. Kyllähän se hieman ottaa sieluun kopeloida omia henkilökohtaisia-toisten kanssa täysin identtisiä varusteitaan säkkipimeästä teltasta. Sotakomppaniaa varten ajattelin maalata kaikki varusteeni fosforimaalilla, mutta sittemmin olen hankkinut taskulampun. Taskulamppu pelastaa, vaatihan Jumalakin valoa ja sitä rataa. Lähivartioon päästiin lopulta ja siellä nuokuttiin, turhaan. Ohikiitävien valojen kadotessa näköpiiristä jäin kerta toisensa jälkeen pimeään miettimään perusarvojani vakavasti uudelleen ja haaveilemaan pitsasta. Tunti mateli, enkä meinannut saada telttaan päästyäni väsymyksestä kudosvaurioisia silmäluomiani enää kiinni. Yöherätykset tulisi kieltää lailla.
Perjantaiaamun osalta muistikuvani ovat luultavasti toiminnan monotonisuuden vuoksi jo hämärtyneet, mutta iltapäivän muistan niin kauan kuin elän. Vaunu-urilla edestakaisin ajaminen oli muuttunut rastityyppiseksi koulutukseksi, jossa harjoittelimme mm. vaunun hinaamista toisella vaunulla tai sitten sen omalla telakoneistolla.
Sivuhuomatus: suomalainen mies ei vieläkään osaa kertoa hyvää hinausvitsiä, mutta silti niitä lauoin/lauottiin koko ajan. André Wickström on ainoa poikkeus tähän sääntöön toim. huom.
Olin saanut ilmeisesti nestevajeesta ja tähystyslaitteen läpi tuijottamisesta kaikkien aikojen migreenin. Silmäni pyörivät kuin riettaat GIF.-animaatiot, valo poltti aivoja ja teki mieli antaa ylen koko ajan, mutta siltikin oli pakko osallistua ja tehdä ja kiinnostua kaikesta. Asepalveluksessa on ehkä hienointa se, ettei kipeänä voi yksinkertaisesti olla ilman valtavaa hässäkkää. Tuntematonta on yksinkertainen lyhyen levon käsite, vaan aina täytyy joko
a) mennä vastaanotolle tai
b) jatkaa mukana.
Parhaita ovat ne kouluttajat, joiden mielestä "te ette ole sairaana, eihän teillä ole edes vapautuksia." Tämä ei niin migreeniä suosiva ilmapiiri johti lopulta siihen, että n. 3h kiduttuani vatsani (ja kalloni) sisus antoi lopulta periksi yhden lampputolpan juureen. Toivottavasti joku harakka söi ne nakinpalaset sieltä, vähän kuin jonkinlaisena hopeareunuksena tähänkin muistoon.
Viimein saimme koneet halliin ja itsemme pois sieltä. Yksikössä ei myöskään ehditty liiaksi istua, pitihän lomillekin päästä. Lomille lähtö lienee intin ainoa aikamääre, johon 100% kaikista varusmiehistä (tai modernisti aseellisen palveluksen suorittajista) pyrkii. Oloni helpotti sen verran, että sain kotiin päästyäni hieman olutta, musiikkia ja unta. Herättyäni olohuoneen sohvalta luulin nähneeni painajaista, ja rukoilin pahan oloni olevan vain hyvien juhlien jälkeinen itseaiheutettu päänsärky.
Sunnuntaina huomasin, ettei se sitten ollutkaan niin.
np. Jet Black Stare - Ready to Roll
sunnuntai 9. toukokuuta 2010
Elämäntapa mallia m/05
Viimeisimmästä merkinnästä onkin jo melkoisen paljon aikaa! Armeijaa on käyty jo aika tovi ja panssarijääkärin arvo saavutettu. Siihenhän se jääkin, ellei ole nohevuutta korpraaliksi asti. Kovasti allekirjoittaneesta yritetään saada BMP-2 -rynnäkköpanssarivaunun ampujaa, ja sen takia siellä sitten ollaankin ensi vuoden tammikuun 7. päivään asti. Keksintönähän bemari on mitä hienoin ja läpeensä neuvostovehje, mutta siitä nyt voisi (ja luultavasti onkin) kirjoittu monta kirjaa. Kuten toisaalta on Suomen puolustusvoimistakin, joten yrittäkäämme olla kovasti rönsyilemättä.
Ei armeija mikään vankileiri ole, jos siitä ei itselleen sellaista tee. On siellä välistä ihan hauskaakin, kun aselaji on näin jalo ja käytännössä koko komppania on ystävystynyt keskenään, mutta tuskin minä siellä olisin ellei asevelvollisuus velvottaisi. Armeijaan onkin hyvä lähteä sillä asenteella, että ollaan vuosi jos ollaan, ja vaikka päällään seisten. Täytyy vain yrittää kestää typerät pukeutumissäännöt (suihkutiloihin urheilushorteissa jne.) ja apinoiden planeetan (varusvaihdon) jokaviikkoiset XXXL-tpaidat.
Omat tunnelmani ovat yhä ihan hyvät, vaikkakin olen pikkuhiljaa mieltämässä Parolannummen enemmän työ- kuin palveluspaikaksi. Sinne mennään sunnuntaina, opiskellaan panssarivaunua ja tullaan yleensä perjantaina pois. Palkka on huono, mutta ainakin työkaverit ovat loistavia ja ruoka on ilmaista. Sotakomppaniassa ehtii kyllä vielä hajoilla leireillä syksyn tarjotessa sateitaan, mutta sitä on turha vielä miettiä. Ampujan luukun alla pysyy ainakin kuivana.
Alokaskausi oli kyllä yksi elämäni rankimmista kaksikuukautisista. Näin kun sitä vähän jälkeenpäin muistelee, niin viikot kuluivat kyllä fyysisen rasituksen kanssa (irroittaen tähän mennessä jo 10kg) ja viikonloput lähinnä nukkuen tai idlaten muuten. Eipä sillä, tuo epäloogisen kurin ja rankan sotilasopetuksen aikakausi oli kokemuksena hieno! Alokasaikana huomasi kuinka pitkä aika minuutti onkaan, jos täytyy pukeutua tai siirtyä paikasta toiseen, ja kuinka kylmä onkaan pystyttää telttaa pimeässä -25 asteen pakkasessa jäätyneillä hanskoilla. Onneksi jääkäri ei horju eikä hajoile, ei ainakaan vielä näillä aamuilla.
Jokaisen kannattaa muuten tutustua Suomen armeijan loistavaan slangiin! Kielifetisistinä en ole voinut vastustaa sitä, vaan yritän tätä nykyä tunkea sitä aivan jokaiseen lauseeseen, oli tarkoitus mikä hyvänsä. Wikisanakirjasta löytyy asiasta loistava artikkeli. Pööpöilemisiin, oi veljeni.
np. Stam1na - Lääke
Ei armeija mikään vankileiri ole, jos siitä ei itselleen sellaista tee. On siellä välistä ihan hauskaakin, kun aselaji on näin jalo ja käytännössä koko komppania on ystävystynyt keskenään, mutta tuskin minä siellä olisin ellei asevelvollisuus velvottaisi. Armeijaan onkin hyvä lähteä sillä asenteella, että ollaan vuosi jos ollaan, ja vaikka päällään seisten. Täytyy vain yrittää kestää typerät pukeutumissäännöt (suihkutiloihin urheilushorteissa jne.) ja apinoiden planeetan (varusvaihdon) jokaviikkoiset XXXL-tpaidat.
Omat tunnelmani ovat yhä ihan hyvät, vaikkakin olen pikkuhiljaa mieltämässä Parolannummen enemmän työ- kuin palveluspaikaksi. Sinne mennään sunnuntaina, opiskellaan panssarivaunua ja tullaan yleensä perjantaina pois. Palkka on huono, mutta ainakin työkaverit ovat loistavia ja ruoka on ilmaista. Sotakomppaniassa ehtii kyllä vielä hajoilla leireillä syksyn tarjotessa sateitaan, mutta sitä on turha vielä miettiä. Ampujan luukun alla pysyy ainakin kuivana.
Alokaskausi oli kyllä yksi elämäni rankimmista kaksikuukautisista. Näin kun sitä vähän jälkeenpäin muistelee, niin viikot kuluivat kyllä fyysisen rasituksen kanssa (irroittaen tähän mennessä jo 10kg) ja viikonloput lähinnä nukkuen tai idlaten muuten. Eipä sillä, tuo epäloogisen kurin ja rankan sotilasopetuksen aikakausi oli kokemuksena hieno! Alokasaikana huomasi kuinka pitkä aika minuutti onkaan, jos täytyy pukeutua tai siirtyä paikasta toiseen, ja kuinka kylmä onkaan pystyttää telttaa pimeässä -25 asteen pakkasessa jäätyneillä hanskoilla. Onneksi jääkäri ei horju eikä hajoile, ei ainakaan vielä näillä aamuilla.
Jokaisen kannattaa muuten tutustua Suomen armeijan loistavaan slangiin! Kielifetisistinä en ole voinut vastustaa sitä, vaan yritän tätä nykyä tunkea sitä aivan jokaiseen lauseeseen, oli tarkoitus mikä hyvänsä. Wikisanakirjasta löytyy asiasta loistava artikkeli. Pööpöilemisiin, oi veljeni.
np. Stam1na - Lääke
maanantai 4. tammikuuta 2010
Saako vanhana hymyillä?
Minun nuoruudessani vanhukset olivat mukavia ja leppoisia. Tässä kaukaisessa menneisyydessä vanhuus oli kunnioitettava asia ja vanhuksia kuunneltiin tuntikausia elämänohjeiden toivossa. Pikku Seppokin (nimi muutettu) sai aina masunsa täyteen karkkeja ja kakkua ollessaan vanhuksilla kylässä, olivat ne sitten puolituttuja tai verisukulaisia. "Hieno mies sinusta tulee!" he sanoivat. Väärässähän olivat, mutta mukavaa sitä silti oli kuunnella ja hymyssä suin nassutella sohvalla Omareita. Se oli sitä aikaa kun eivät jalatkaan yltäneet lattiaan. Nykyään ei saa seuraltaan kuin lämmintä pussikaljaa ja turpaan. Alamäkeen on menty ja rankasti.
Nykyään vanhuus tuntuu olevan kaikkien silmissä pelkkä Jumalan kirous ihmiskunnalle. Pitäisi olla niin pirun melankolinen, kun ei voi enää heitellä kärrynpyöriä tai saada turpiinsa snagarin jonossa naisen takia. Jos kuitenkin yli 65-vuotias suomalainen henkilö saa jotain mullistavia ideoita elämänsä suhteen, on hän automaattisesti hullu, sillä viimeistään vanhana on tultava hulluksi. Tai jos et ole hullu, niin olet seniili tai jollain muulla tavalla yksinkertaisesti rasittava.
Nykyaikana hymyilykin taitaa olla jo selkeä merkki rapistuneesta mielenterveydestä. Vanhana ei yksinkertaisesti sovi hymyillä, paitsi tietysti vesijumpassa. Vesijumppa tai ruskaretket tai värisokeiden pasianssi ovat kaikki niin jees juttuja! Jokaisen vanhuksen on käytävä vesijumpassa tai tehtävä palvelutalolla patalappuja hyvässä ryhmähengessä, sillä se estää masentumista vanhana. Vaikkei nykyään saa vanha ihminen olla vanha, vaan pitää olla ajan hermolla surffaava eläkeläinen. Niin se vain menee tällä uudella uljaalla 2000-luvulla.
Toinen jännä juttu on se, että nykyään jokainen vanhus tuntuu olevan turvallisuusriski lapsille. "Vanha mies raiskasi pikku-Viljamin!" kirkuu lööppi kaupassa käyvän Hämeen alkuasukkaan havaintoelimiin. Ihan kuin jokainen Arvi-80v haluaisi juosta joidenkin sisarentyttären tyttäriensä perässä, varsinkin kun osa nykylapsista on niin helvetin rumia ja tyhmiäkin vielä. Onko tämäkin yhteiskunta omaksumassa periamerikkalaisen ajatusmallin siitä, että pienen ihmisraunion on alati pelättävä milloin mehiläisiä, milloin ilkeitä mummoja ja vaareja?
Olisi naiivia sanoa ettei tätä tapahtuisi koskaan, mutta älkää nyt ihmiset ottako toimintamallejanne keltaisen lehdistön lööpeistä. Vanhukset ovat ihmisiä siinä missä kaikki muutkin; hekin pitävät lapsista. Kun siis seuraavan kerran tuollainen leppoisa 1930-luvun tuotos tulee tarjoilemaan suklaata teidän pienelle Rillustiina-Guanaroidillenne, älkää juosko pakoon tai soittako poliisia. Voisin melkein sanoa, että pikku pellavapäänne herättää vanhuksessa vain muistoja eikä suinkaan himoja. Ovat ne vanhat ihmisetkin olleet joskus pieniä.
Vanhanaikaisesta vanhuudesta on selvästikin tulossa vain pahamaineinen alakulttuuri, kapina pirteiden airasamulinien seassa. Nouskaa barrikadeille, ryppyiset ystäväni! Minusta vanhempien ihmisten pitäisi antaa tehdä juurikin mitä he itse haluavat, sillä heillä voi olla ensimmäisen kerran elämässään oikeasti aikaa siihen. Jotenka levitän käteni näin sanoen: antakaa vanhusten käyttää aikansa parhaalla katsomallaan tavalla. Vanhuudessa on nimittäin sekin ikävä tekijä, että se aika voi hyvinkin äkisti loppua kesken.
np. Itkevä tyttö - Hiljainen Berliini
Nykyään vanhuus tuntuu olevan kaikkien silmissä pelkkä Jumalan kirous ihmiskunnalle. Pitäisi olla niin pirun melankolinen, kun ei voi enää heitellä kärrynpyöriä tai saada turpiinsa snagarin jonossa naisen takia. Jos kuitenkin yli 65-vuotias suomalainen henkilö saa jotain mullistavia ideoita elämänsä suhteen, on hän automaattisesti hullu, sillä viimeistään vanhana on tultava hulluksi. Tai jos et ole hullu, niin olet seniili tai jollain muulla tavalla yksinkertaisesti rasittava.
Nykyaikana hymyilykin taitaa olla jo selkeä merkki rapistuneesta mielenterveydestä. Vanhana ei yksinkertaisesti sovi hymyillä, paitsi tietysti vesijumpassa. Vesijumppa tai ruskaretket tai värisokeiden pasianssi ovat kaikki niin jees juttuja! Jokaisen vanhuksen on käytävä vesijumpassa tai tehtävä palvelutalolla patalappuja hyvässä ryhmähengessä, sillä se estää masentumista vanhana. Vaikkei nykyään saa vanha ihminen olla vanha, vaan pitää olla ajan hermolla surffaava eläkeläinen. Niin se vain menee tällä uudella uljaalla 2000-luvulla.
Toinen jännä juttu on se, että nykyään jokainen vanhus tuntuu olevan turvallisuusriski lapsille. "Vanha mies raiskasi pikku-Viljamin!" kirkuu lööppi kaupassa käyvän Hämeen alkuasukkaan havaintoelimiin. Ihan kuin jokainen Arvi-80v haluaisi juosta joidenkin sisarentyttären tyttäriensä perässä, varsinkin kun osa nykylapsista on niin helvetin rumia ja tyhmiäkin vielä. Onko tämäkin yhteiskunta omaksumassa periamerikkalaisen ajatusmallin siitä, että pienen ihmisraunion on alati pelättävä milloin mehiläisiä, milloin ilkeitä mummoja ja vaareja?
Olisi naiivia sanoa ettei tätä tapahtuisi koskaan, mutta älkää nyt ihmiset ottako toimintamallejanne keltaisen lehdistön lööpeistä. Vanhukset ovat ihmisiä siinä missä kaikki muutkin; hekin pitävät lapsista. Kun siis seuraavan kerran tuollainen leppoisa 1930-luvun tuotos tulee tarjoilemaan suklaata teidän pienelle Rillustiina-Guanaroidillenne, älkää juosko pakoon tai soittako poliisia. Voisin melkein sanoa, että pikku pellavapäänne herättää vanhuksessa vain muistoja eikä suinkaan himoja. Ovat ne vanhat ihmisetkin olleet joskus pieniä.
Vanhanaikaisesta vanhuudesta on selvästikin tulossa vain pahamaineinen alakulttuuri, kapina pirteiden airasamulinien seassa. Nouskaa barrikadeille, ryppyiset ystäväni! Minusta vanhempien ihmisten pitäisi antaa tehdä juurikin mitä he itse haluavat, sillä heillä voi olla ensimmäisen kerran elämässään oikeasti aikaa siihen. Jotenka levitän käteni näin sanoen: antakaa vanhusten käyttää aikansa parhaalla katsomallaan tavalla. Vanhuudessa on nimittäin sekin ikävä tekijä, että se aika voi hyvinkin äkisti loppua kesken.
np. Itkevä tyttö - Hiljainen Berliini
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)