Autoeroottisia kirja-arvioita

Minä olen älykköpoika, sillä älykköpojat lukevat kirjoja. Minä luen kaikenlaisia kirjoja. Luen sekä enemmän miehille suunnattua ns. parempaa kirjallisuutta, kuten suurteoksia, mutta myös naisille tarkoitettua tekstiä, kuten runoutta. Toisinaan otan viisaasti perspektiiviä myös sarjakuvista ja muusta alemman luokan viihteestä. En kuitenkaan koskaan unohda älykköyttäni.

Olen pitänyt listaa kaikista vuoden 2011 aikana lukemistani kirjoista. Listaa on pidetty puhtaasti masturbaattisista syistä, koska haluan sillä osoittaa olevani sivistyneempi ihminen sekä parempaa seuraa. Pisteitä en jaa enkä suuremmalti muutenkaan arvostele näitä teoksia, eli jokainen vetäköön omat mielipiteensä lukeeko esimerkin saattelemana vai ei. Jokainen näistä on kyllä lukemisen arvoinen, en minä huonoja kirjoja lue. Lista on löyhän kronologinen.


Nigel Suckling: Book of the Vampire

Tämä olisi ollut kova kirja kymmenen vuotta sitten, lähinnä kuviensa ja aiheeseen perehtyneen sisältönsä vuoksi. Kirjassa puhutaan vampyyrien merkityksestä ja näkyvyydestä sekä folkloristiikassa että medioissa. Kokonaisuus on hyvin jäsennelty ja etenee lineaarisesti, eikä jätä niin Twilightia kuin chubacabrojakaan mainitsematta. Tätä voi pitää ihan varteenotettavana tietoteoksena esimerkiksi roolipelejä tai proosaa ajatellen. Kunhan et tee väitöskirjaa. Ja kyllä, se taitaa olla miehen oikea sukunimi.

Charles Bukowski: Ham on Rye

Bukon omaelämänkerrallinen romaani. Kirja on romaani, mutta elämäkerran lukeneena tiedän, että Ham on Ryessa kuvatut tapahtumat ovat yksi yhteen miehen omien lapsuudenkokemusten kanssa. Kaikki on karua, todellista, eikä Hank ole säästellyt itseään tai muita. Tämä kirja repii kivasti maanantaiaamun katkeria hetkiä perspektiiviin kertomuksillaan perheväkivallasta, yksinäisyydestä, rumuudesta ja syrjäytymisestä. Miehen elämä oli hullua, mutta me olemme saaneet siitä loistavan painotuotteen. Ahdistavaa, mutta samalla itseironian kyllästämää huumoria. Älä lue suomeksi.

Charles Bukowski: Come on In! + Last Night of the Earth Poems

Paksuja niteitä täynnä “uusia” tai ennen julkaisemattomia runoja. Kyynistä, hauskaa, älykästä ja rumaa. Näistä saattaa hyvinkin löytää omia suosikkeja, jotka jäävät isommista kokoelmista pois. Olen huomannut, että useimmiten Bukowskin runoista puhuttelevat ne, joita kukaan muu ei tunnu lukevan. Älä kuitenkaan oleta löytäväsi 300 sivua pelkkiä hyviä runoja.

Patricia Cornwell: Viiltäjä-Jack – Tapaus selvitetty

Tämä oli outo lukukokemus. Toisaalta hauska, mutta toisaalta traaginen ja hieman kirjailijan puolesta myötähäpeää herättävä. Cornwell on varma, että se oli Walter Sickert. Todella varma. Ja kun tämänkaltaista kirjaa lähtee kirjoittamaan varmasta näkökulmasta, ovat aasinsillat taattuja. Pohjatyötä on kyllä tehty, ja mikäli kaikki tiedonjyväset ovat totta eivätkä keksittyjä, ei Cornwellin teoria ole muita hullumpi. Mielenkiintoinen lukukokemus, mutta silti:

” It is a capital mistake to theorize before one has data. Insensibly one begins to twist facts to suit theories, instead of theories to suit facts.” – SH

Silti, Radiokirpputorilta 2€, ei lainkaan huono löytö.

Margaret Weis & Tracy Hickman – Mustanmiekan voitto (sarjan kolmas osa)

Mustanmiekan sarjan kaksi ensimmäistä kirjaa olivat itse asiassa oikein hyviä, eikä kolmaskaan nyt täysi susi ole. Ongelma on vain siinä, että sarja olisi hyvin voinut loppua toiseen osaan. Nyt mukana on jotain saatanan laserpanssarivaunuja ja jenkkiasevoimia, mikä rikkoo tämän sarjan tyylin täysin. Ei se väärin ole, muttei tämän kirjan konflikteja jaksa kauaa lukea. Kahdessa ensimmäisessä osassa konfliktit olivat hahmojen välisiä, ja esim. päähenkilö Joram on todella mielenkiintoinen. Kannattaa ehkä lukea vain kaksi ensimmäistä osaa, ja jättää ”surisevat metallikäärmeet” pois. Joka itse asiassa kuulostaa aika hompahtavalta. Kirjasarja saa kuitenkin bonusta siitä, että kansikuvat ovat kuin suoraan Manowarin levyistä.

Wolfman & Colan – Dracula (Marvel)

Mikään ei voita 70-luvun korneja jenkkisarjakuvia. Itse sarjakuva on tyypillistä kioskikirjallisuutta, nopeasti tuotettua eikä status quo vaihdu tarinoiden välillä käytännössä ollenkaan. Dracula palaa aina henkiin, hahmot ovat tyhmiä kuin saappaat, tekstiä on sivuilla ns. ihavitusti ja mustavalkoisina painetut värisivut ovat paikoitellen rasittavia lukea. Kyllä tästä silti nautti. Mukana on myös Blade, vaikkakin mies on hitusen eri näköinen tässä kuin siinä Wesley Snipesin tähdittämässä elokuvassa. Sopivaa matkalukemista, koska ei vaadi ajattelua.

A. W. Yrjänä: Rota

En ole ennen lukenut Yrjänän runoja, mutten ilmeisesti ole jäänyt paljosta paitsi. On mies ainakin taitava sanoittaja, en minä sitä kiellä, ja osa runoistakin on ihan hyviäkin. Suurin osa niistä taas vaipuu omahyväisyyden vittumaisiin vesiin. Yrjänä tipauttelee kreikkalaista tarustoa enemmän kuin iskeviä lauseita, eikä siellä kukkulalla tarvitse aina istua. Tylsää ja väsyttävää lukea. Lisäksi osassa runoista on sellaisia korulausemassoja, ettei sellaista hopeisen usvan negaatioita jaksa. Olen sanonut tämän ennenkin A.W., TK oli pelastuksesi.

Jarkko Martikainen: 9 teesiä – Säkeitä kadonneiden arvojen metsästäjälle

Martikainen on minun silmissäni jumaluus. Se ei onneksi tarkoita sitä, että kaiken miehen tekemä olisi mielestäni kultaa. Suurin osa kuitenkin on, kuten tämä. Teksti on sujuvaa, liukuvaa ja tekee oikeasti niitä paljon puhuttuja oivalluksia. Löytyy myös hyvin hypnoottisena äänikirjana Martikaisen itsensä lausumana. Älä välitä Martikaisen välipiirroksista, ei niistä tarvitse etsiä syvempää merkitystä. Luet ne runoja.

Timo Hännikäinen – Kilpailevan lajin muistomerkki

Hännikäinen tuntuu olevan kiero kuin korkkiruuvi, mikä väritti aika vahvasti ensivaikutelmani tästä runokirjasta. Runot ovat paikoitellen NotePadilla kasattuja tekstilaatikoita, jotka laahaavat ikuisesti. Mutta lopulta, hiljalleen, ymmärrys alkaa itää. Tajusin, että myös tässä runokirjassa on sitä paljon puhuttua älyä, ja jokainen runo mietitty ja rytmitetty. Ja Hännikäinen selvästi tietää mistä puhuu. Vihkonen on vain harmittavan lyhyt, oli sille myönnetty apurahaa tai ei. Ei ehkä ihan yhtä ajatuksia herättävä kuin ”Ilman”, muttei kaikessa nykyrunoudessaan viimeiseksi jää.

Lihjamo & co. – Runojen kevät

Tämä on sitten astetta kovempi runokirja. Alkujaan Hiljainen kevät –yhtyeelle kirjoitettuja HC-punklyriikoita tarjoileva Runojen kevät on kova. Ja suora. Ja tyly. Se runttaa eikä kysele, mikä on varsin virkistävää vaihtelua A.W. Yrjänän jälkeen. On näissä runoissa ihan ajatuskin, vaikka ovatkin paikoitellen lipuvatkin vaarallisesti avant garden puolelle. Jos olet intohimoinen rakastaja tai muuten vain viiksiniekka, lue tämä. Virkistävin runokirja aikoihin.

Jarkko Martikainen – Pitkät piikit ja muita kertomuksia

Luin asepalvelukseni loppuaikoina Gogolin valittuja, eikä ole vaikeaa huomata, että sieltähän se Martikaisen draivi lähtee. Mutta kun lähtee hyvin, niin antaa lähteä. Lyhyistä, paikoitellen alle sivun mittaisista tarinoista koostuva kirja ei muodosta mitään kokonaisuutta, mutta on läpikotaisin ajatuksella kirjoitettu. Kuten runokirjassaankin, myös tähän Martikainen on saanut punottua varsin ovelia havaintoja vaakalaudasta ja millaista siinä on kiikkua.

Pentti Holappa – Rumpukalvolla

Tämä ei jättänyt kovin syvää muistijälkeä, mutta kai se ihan hyvä oli? Muistan sen, että Holapan tyyli on ihan o.k., muttei mitään mullistaa. Ehkä se oli aikanaan mullistavaa, kai. Sopii punaviinin ja sen sellaisen täyttämään runoiltaan. Vinkki: Pojat, runotytöt antautuvat herkän taiteelliselle sielullesi, kun hieman lausut ”jotain Pentti Holappaa”. (Haista vittu! –Arto Tuunela)

Juba – 5 Viivi ja Wagner –albumia

Luen lastenlehtiä mm. vessassa.

John Farrimond – Kill Me a Priest

Ystäväni Loka-Nekkalan (nimi muutettu) TJ0-päivänä pakon edessä antama lahjoitus: “Ota sä tää, kun mun kamoihin ei mahdu”. Varastettuun tavaraan yhtyminen ei tässä tapauksessa kannattanut aivan loppuun saakka. Kieli on tunnelmallista, kerronta sujuvaa ja henkilöhahmot uskottavia ja rikkaita. Tätä jatkuu, sivu kääntyy puhtaasta mielenkiinnosta hahmoja kohtaan. Ihmettelin kuitenkin lukiessani, että miten helvetissä Farrimond saa viimeisen 20 sivun aikana solmittua upean hahmokehityksen ja kaikki muut romaanin tapahtumat tyydyttävästi yhteen, taikuri siihen tarvitaan! Viimeinen sivu saapuu, ja… Eihän se saa. Juoni loppuu kuin seinään, mitään ei viedä loppuun asti ja muutenkin koko lopetus on amatöörimäinen ja turvautuu aika halpaan kikkaan. 50 sivua lisää, ja asiat saataisiin loppuun. On lukijan oman mielikuvituksen varaan jättämistä ja sitten on ilmeisesti deadline.

***

Siinä oli ensimmäinen satsi, kyllä niitä vielä riittää riesaksi asti. Blogiin en ole ilmeisesti vähään aikaan kirjoittanut mitään, ja silloinkin huonosti, mutta jos se tästä lähtee, niin lähtee.

Jos ei lähde, niin parempihan se on kaikille.

np. The Crash - Big Ass Love